Öykkäri

Todettakoon heti, että kuvakollaasi ei liity mitenkään postauksen teemaan. Kuvat on otettu käynniltämme Keravan taidemuseoon, jossa oli tuolloin metka taidenäyttely, ilmalla täytettyjä taideteoksia. Näyttelyssä oli kolme suurta "pompppulinnaa", joihin sai mennä kiipeilemään, mutta koska ne kuitenkin olivat taideteoksia, eivät pomppulinnoja, niin lapsen turvallisuuteen tuli kyllä kiinnittää erityistä huomiota. Mutta kyllä Hakki nautti taiteesta ja säilyi kolhuitta..!

Mutta tosiaan, itse aiheeseen.. Hakista on tullut öykkäri. Toivon mukaan tämäkin on vain joku "vaihe", sillä äidin pikku palleron käytöksessä on nyt runsain mitoin toivomisen varaa. Raivokohtauksia tulee toistuvasti, ja niiden estämisessä on melkoinen luoviminen. Onpa Hakki joskus jopa herännyt yöllä valtavan kiukun kourissa ja aloittanut melskaamisen. Aina ei keksi mitään, mikä estäisi suuttumisen, ja sitten vain odotellaan. Että se menee ohi. Ja aika tuntuu melkoisen pitkältä..!

Hankala ilmiö on myös vaihteleva suosio. Äidin kanssa vietetyn joululomaviikon jälkeen oli isä Hakille kovaa valuuttaa. Vain isä kelpasi useimpiin hoitotehtäviin. Mikäs siinä sinänsä, kun sai katsella sivusta vaipanvaihtoa ja syöttämistä / ruokailussa avustamista, joista tuo jälkimmäinen ei ole koskaan lukeutunut suosikkihommiini, mutta kyllähän Hakin valikointi äityi älyttömäksi pompotteluksi. Se tuli sallittua, koska jos tehtävää yritti hoitaa se vanhemmista, jota Hakki ei ollut armollisesti valinnut, seurauksena oli raivokohtaus tai vähintäänkin rimpuilu ja huuto, jolla koko touhu muutettiin yhden miehen sirkukseksi. Kerran poistin hänet ruokapöydästä, kun yritin vastoin Hakin määräyksiä kiinnittää hänelle ruokalappua, mutta tämäkään rangaistus ei toiminut toivotulla tavalla. Pompottelu kotona on nyt rauhoittumaan päin, mutta valitettavasti sitä harrastetaan myös ryhmiksessä.

Kun menin Hakkia hoidosta, mulkoili tämä synkästi alta kulmain hoitajaa, joka tuli kertomaan päivän kuulumiset. Ja sainkin kuulla, että tämä hoitaja ei ole nyt lainkaan suosiossa. Kun yksi aamu vein Hakin poikkeuksellisesti hoitoon (minä yleensä haen), alkoi riekkuminen heti, kun hän huomasi, että aamuvuorossa ei olekaan suosikkihoitaja vaan TÄMÄ TOINEN. Toki Hakki oli jo valmiiksi kiukkuinen, kun isä ei vienytkään häntä ryhmikseen, vaan lähti töihin ilman häntä, ja toinen taistelu oli käyty aiheesta, kuinka hoitoon mennään. Rattaiden esiin ottaminen aiheutti huudon, koska Hakki oli jo kertonut, että "Mää ajaa". Heti pihalla Hakki olikin kävelemässä autolle, jonka kuskiksi hän oli ryhtymässä. Eli rattaissa istui sitten karjuva ja jo pitkin pituuttaan pihalla öykkäröinyt kaveri.

En tiedä, kuinka tiukasti tähän suosimiseen pitäisi puuttua. Joka asiasta ei ehdi / jaksa taistella viimeiseen saakka, vaan on helpompi antaa periksi. On tuntunut todella ikävältä vaihtaa vaippa tai pestä hampaat väkisin, pidellen samalla kiinni rimpuilevaa, yllättävän vahvaa 2-vuotiasta. Aina nämä tilanteet eivät toki johdu suosimisesta. Epäilen, että hoitopaikassa suosimisen annetaan mennä jonkin verran läpi, mutta ei tietenkään täysin. Jotenkin tämä on kauhean noloa. Tuo epäsuosiossa oleminen kun tekee välillä ikävän olon, vaikka sen järjellä tietääkin, että tämä on nyt vain tätä. Epäilen, että tämä epäsuosiossa oleva hoitaja on se tiukempi kahdesta, mutta se ei riitä perusteeksi Hakin käytökselle. Onneksi hoitajien kanssa voi hyvin puhua näistä ikävistäkin aiheista.

Kirjallinen yöpöytä

Cecelia Ahern, Sateenkaaren tuolla puolen
Tämä kirja koostuu sähköpostiviesteistä, "mese"-keskusteluista, chatti-palstoista ja perinteisistä kirjeistä. Paksun kirjan verran viestejä, joista useimmissa tapauksissa ei jää pysyvää muistoa. Olisin kyllä kaivannut perinteistä kerrontaa rinnalle. Kirjassa päähenkilö joutuu yhä uudestaan ja uudestaan luopumaan haaveistaan elämän kolhiessa ja toisten ihmisten hyvinvoinnin vaatiessa hänen panostaan. Välillä tämä tuntui jo suoraan sanoen pitkäveteiseltä. Mutta tietty mielenkiinto säilyi kyllä, ja kirja oli aika hauskakin. Kirjan loppu palkitsi kyllä sitten lukijansa, eikä siitä selvitty ilman niiskutusta...

Mikko Karppi, Unkarilainen taulu
Todettakoon nyt, että tämä dekkari jäi kesken, vaikka kahlasin sitä noin 170. sivulle saakka. Saman kirjailijan esikoisteos oli fantasiatyylinen, erikoinen ja hyvä, mutta tässä kirjassa kaikki yliluonnollisuus tuntui jotenkin päälleliimatulta eikä henkilöt jaksaneet tarpeeksi kiinnostaa. Kerrontakaan ei mielestäni sujunut. Juoni oli jotenkin sekava, ja kun lukeminen oli omalta puoleta hajanaista, ei tässä meinannut edes pysyä kärryillä. Kurkkasin jopa loppuun, ja ehkä siellä olisi ollut jotain mielenkiintoista tulossa, mutta olkoon. En yritä tätä enää.