Suuret asiat tapahtuvat kotona

Takana on kaksi työviikkoa, mikä tarkoittaa lyhennetyn työviikkoni tapauksessa kahdeksaa työpäivää. Yhtenä työpäivänä piipahdin jo päiväseltään Oulussa, ja kaksi työpäivää on ollut vain puolikkaita, sillä Pampula sairastui kuumeeseen, ja hoidimme Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Isän kanssa Pampulaa kotona tehden vahdin vaihdon puolessa välissä päivää. Kahdessa viikossa on selvinnyt se, että työaikani ei riitä työtehtävieni tekemiseen, ei riittäisi edes ilman tuota osittaista hoitovapaata. Mutta tämähän on tuttua nykyään useimmille työssä kävijöille.

Päivähoidossa lapsilla on mennyt hyvin. Myös Pampulalla. Hänestä on jo tullut sosiaalisempi, ja hän on oppinut enemmän leikkimään. Oli yksikin päivä hauska mennä hakemaan lapsia kotiin ja nähdä, kuinka Pampula ja vähän isompi poika istuivat yhdessä maassa ja pudottelivat tammenterhoja sankoon. Kotona on ollut iltaisin selvästi enemmän parkua kuin muulloin, eli ei se erossa olo vanhemmista täysin oireitta ole alkanut. Ja kuumeen aikana takertuminen olikin aikamoista. Hakki puolestaan on nyt selättänyt ryhmiksen vaihtamisesta aiheutuneen epävarmuuden.

Itse olen vielä hyvin kaksijakoisella mielellä. Töissä tapaa työkavereita, mikä on mukavaa. Eivätkä työtehtävänikään ole pöllöimmästä päästä, mutta niitä on liikaa. Jatkuva aikapula ja riittämättömyyden tunne, joista ei välty kotonakaan, rassaavat. Ja vaikka työssä on oma imunsa, ei mitään niin merkittävää tapahdu töissä kuin kotona. Hakki on nyt oppinut ajamaan polkupyörällä ilman apurattaita, eikä näin hienoa uutista työ pysty koskaan tarjoilemaan.

Niin. Jos voisin olla enemmän kotona vaarantamatta taloudellista turvallisuutta, tekisin ilman muuta niin.
Kirjallinen yöpöytä: Anne Tyler, Nooan kompassi
Liam saneerataan pois työpaikaltaan. Tämä ei ole ihan helppo asia yksin asuvalle 60-vuotiaalle. Seuraa muutto pienempään asuntoon, ja siellä Liam joutuu alkajaisiksi väkivallanteon kohteeksi. Liamia vaivaa tästä aiheutunut muistikatko, hän tuntee menettäneensä palan elämästään. Vaikka Liamin tilanteeseen ei ole omakohtaista sidettä, on kirja mielenkiintoista luettavaa. Ihmis- ja itsetuntemus nousevat kirjassa merkittävään asemaan.

Treeniä

Tältä erää on sitten treenit treenattu ja tositoimet edessä. Päivähoidon suhteen siis. Harjoittelimme ryhmiksessä käymistä Hakin ja Pampulan kanssa pari viikkoa, ja nyt maanantaina minulla alkaa työt. Pampula oli kokonaan uuden edessä, kun taas Hakilla totuttelua vaati päivähoitorutiineihin sopeutuminen pitkän kesäloman jälkeen uudessa ryhmiksessä. Uusi ryhmis oli tosin Hakille osin tuttu, sillä tämän uuden ryhmiksen väki ulkoilee Hakin entisen ryhmiksen pihalla, ja yhteisiä retkiä ja tapahtumia on muutenkin ollut paljon. Mutta vaikka hoitajat ja lapset näin olivatkin osin tuttuja, on homma silti vaatinut opettelua. Että kaverisuhteet ja sääntojen noudattaminen onnistuu, siinä menee aina hetki aikaa, ainakin Hakin tapauksessa. Ja onhan Hakki jo istunut ryhmiksestä löytyvällä "Pikku Myyn rauhoittumispenkillä".. Mutta on hän myös erittäin kiltisti ja ansiokkaasti pelannut Kaninloikka-peliä!

Pampula ei ole niin sosiaalinen kuin veljensä, ja vaatii uusien ihmisten kanssa enemmän aikaa tullakseen tutuksi. Pitkä harjoittelujakso mahdollisti rauhassa tutustumisen, ja nyt ryhmiksen hoitajat ovat tuttuja ja turvallisia aikuisia.

Minua vähän huoletti, kun tiesin tämän uuden ryhmiksen alueen varahoitopaikaksi. Kuinka levotonta meno on, kun ryhmiksen pitää aina olla valmiudessa ottamaan hoiviinsa lomailevien, sairastuneiden tai koulutuksessa olevien perhepäivähoitajien hoitolapset? Yhtenä maanantai-aamuna ryhmiksessä oli kolmen hoitajan hoidossa neljätoista lasta, joista vain kuusi oli ns. vakilapsia. Puolilta päivin kaksi lapsista haettiin pois, ja härdelli tasaantui. Ja kyllähän nuo tottuneet hoitajat vaikuttivat osaavan hoitaa kriittisemmänkin tilanteen. Ehkä varahoitopaikka on levottomampi kuin muut hoitopaikat, mutta toisaalta lapset oppivat siellä sosiaalisemmiksi ja sopeutuvimmiksi.

Kotonakin pitäisi nyt pystyä tukemaan ryhmiksen rutiineja noudattamalla myös viikonloppuisin riittävän yhteneväistä päivärytmiä, opettamalla Pampulalle omaan sänkyyn nukahtamisen taitoa, valmistautumalla viikonloppuisin seuraavaan viikkoon mm. vaatehuollon merkeissä, ja iltaisin pitäisi olla selvät sävelet seuraavaa aamua varten, jotta olisi toiveita ennättää sinne työpaikallekin! Onneksi minulla on nelipäiväinen työviikko!

Lapset ovat nyt niin valmiita hoitoon kuin tässä tilanteessa voi toivoa. Aika näyttää, mitä ongelmia tässä vielä tulee ja miten lapset muuttuneeseen arkeen reagoivat. Yritän olla positiivinen, vaikka synkimmällä hetkellä mietinkin, että mikä on sellainen maailma, joka äidin lapsistaan näin erottaa.. Mutta hei, niillä lapsilla on siellä hoidossa oikeasti kivaa!

Kirjallinen yöpöytä: Mary Higgins Clark, Lottovoittaja
Tässä kirjassa on kuusi novellia. Novellimuoto ei minusta ole erityisen hyvä rikostarinoille - kunnon juonenkehittely vaatii enemmän. Mutta novelleiksi nämä olivat oikein mukavaa luettavaa. Alvirah ja Willy ovat ennen elämän mullistanutta lottovoittoaan työskennelleet siivoojana ja putkimiehenä, ja uusi elämä on vienyt heidät tilanteisiin, joissa erityisesti Alvirah päätyy toimimaan salapoliisina. Tarinoiden suurin viehätys on minusta siinä, että Alvirah ja Willy ovat mahdottoman mukavia ihmisiä, jotka toimivat auttaakseen ja joita rikkaus ei ole sokaissut. Ja paha saa palkkansa...

Pysähtymisen paikka

"Äiti, miksi sinä olet niin vihainen?" kysyi Hakki minulta aamulla.

Hakki oli jättänyt mehumukinsa pöydän reunalle, mistä Pampula huitaisi sen lattialle. Ja Pampulalle juuri vaihdetut puhtaat vaatteet olivat sitten mehussa nekin. Miksi minä huusin? Lapsi oli ollut huolimaton, minun piti sen takia luututa lattiaa ja vaihtaa Pampulalle vaatteet. Ylimääräistä työtä, mutta ei mitään ihmeellistä eikä vaarallista. Reaktioni oli ylimitoitettu, ja jotenkin tuo Hakin kysymys pysähdytti. Minä olen ollut viime ajat hyvin vihainen. Yleensäkin aivan liian vihainen.

Ei tämä vetele näin. Täytyy tehdä jotain. Syitä kiukkuisuudelleni toki on. Töiden aloitus ja päivähoitokuvioiden opettelu hermostuttavat. Eikä homekämpässä asuminen taloyhtiössä, jossa oikeisiin toimenpiteisiin asti eteneminen vaikuttaa kovin kaukaiselta, ainakaan helpota asiaa. Silläkin saralla olen muuttanut koko turhautumiseni tehokkaaksi rähinöinniksi (hyvästi naapurisopu..). Ja sitten on vielä väsymys. Yöunet ovat jääneet Pampulan yösyöntikuvioiden vuoksi aivan liian vähäisiksi. Rutiineja on liikaa, positiivista vaihtelua liian vähän. Mutta tämä ei ole lasten vika eikä heidän tule tästä kärsiä.

Minä olen päättänyt aloittaa muutoksen parempaan. Ensimmäinen vaihe on yöuni. Imetys illan ja aamun välillä on nyt lopetettu. Pampula tosin rähinöi vielä tiukasti vastaan (äitinsä tytär...?). Lenkkeily yhdistettynä musiikin kuunteluun on minulle toimiva henkireikä, mutta eihän sinne lenkille aina pääse. Tarvitsen vielä sellaisen uuden harrastuksen, jota voi harrastaa lasten kanssa, ja sellainenkin on nyt hahmottumassa.

Lapset ovat ehdottomasti parasta elämässäni, enkä halua olla heille jatkuvasti huutava ja kiukkuinen äiti. Elämään on löydettävä balanssia. Ja positiivista voimaa. Sillä kivisellä tiellä nyt, yrityksen ja erehdyksen keinoin..