Kerrostalossa

Nyt olemme jo asuneet reilut pari kuukautta kerrostalossa, asumisoikeusasunnossa, johon muutimme evakkoon omistamamme rivitaloasunnon terveyshaittaremontin vuoksi. Koska korjausvastuista on tullut taloyhtiön kanssa ikävä riita, voi hyvinkin olla, että tähän myös jäämme. Ei enää takapihaa, ei enää omaa ulko-ovea, ei samassa mielessä omaa asuntoa..! Mutta lapset eivät miellä asiaa ollenkaan näin. Hakkihan on suorastaan nauttinut! Hän osaa avata talon alaoven koodilukolla, saa matkustaa "tosi nopealla" hissillä, ja kun tämä asunto on yhdessä tasossa, pystyy koko asuntoa hyödyntämään leikkitilana eikä äiti (tai isä) ole koskaan kaukana. Itsellekin on tästä asunnosta tullut nopeasti koti, johon ei liity riitaa tai pelkoa lasten terveyden puolesta.

Kun vanhempani, jotka asuvat tahollaan kerrostalossa, kuulivat muutostamme korkeaan kerrostaloon, tunsivat he sääliä. Mutta säälin kohde emme olleet me, vaan kerrostalonaapurimme! Äitini koki meidät niin meluisiksi, että hänen myötätuntonsa oli jo naapureiden puolella. No, tämä on kyllä tosi hiljainen talo.. tai oli siis, kunnes me muutimme tähän. Mutta sen sanon puolustuksemme, että meiltä ei kyllä yleensä öisin kuulu mitään, ja ei me nyt päivisinkään mitään ihan mahdottomia olla. Luonnollisia lapsiperheen ääniä, itkua ja huutoa, ei aina voi välttää.

Hakin yltiösosiaaliselle luonteelle kerrostalo sopii mainiosti. Hän on tehnyt tuttavuutta useiden naapurien kanssa, ja Hakin ansiosta käytiin jo tutustumassa eräänkin ystävällisen tädin kaksioon. Lisäksi Hakki on tehnyt tuttavuutta talossa asuvan kissan kanssa ja laskenut omistajan kanssa yhdessä, minkä ikäinen kissa on silloin, kun hän itse on viisi, kuusi tai seitsemän... Pihalta on myös alkanut löytyä leikkikavereita. Huomaan vain itse, että lasten leikki kaipaa kyllä vielä hyvin paljon vanhempien valvovaa silmää. Hakki on saanut jo jäädä vähäksi aikaa yksin pihalle, mutta missään tapauksessa hän ei voi vielä pitkiä aikoja kulkea itsekseen. Kiusaamista ja älyttömyyksiä tapahtuu kyllä, jos kukaan ei katso perään.

Me osallistuttiin jo pihatalkoisiinkin, syötiin pihalla makkaraa ja juotiin mehua. Täällä ei ole ollenkaan paha olla, vaan hyvä.

Kirjallinen yöpöytä

Minette Walters: Kameleontin varjo

 Minette Waltersin kirjat ovat todella hyviä, mutta niitä ei ole aina helppo aloittaa. Kirjat vievät lukijan niin sanotusti "syviin vesiin", jossa ihmisten pimeät puolet aiheuttavat pelkoa ja ahdistusta. Kun kirja on aloitettu, sitä ei toden totta voi jättää kesken, mutta lukukokemus voi olla rankka. Kameleontin varjoakin silmäilin hyllyssä jonkin aikaa ennen kuin aloin lukea. Mutta; tämä kirja ei ollut ollenkaan niin ahdistava kuin pelkäsin, vaikka vakavista rikoksista epäillyn nuoren sotainvalidin henkinen maailma olikin vaikea. Syyllisyyttä, häpeää, vihaa, inhoa.. Mutta myös suoraselkäisyyttä ja rohkeutta.  Asiat saivat selityksensä ja lukijan matka oli mielenkiintoinen muttei musta reitti.

Matti Rönkä: Hyvä veli, paha veli

Toinen lukemani Viktor Kärppä -dekkari oli tämäkin mukavaa ja helppoa luettavaa, ja ehkä tuohon Viktoriinkin on alkanut tulla enemmän karismaa ja kiinnostavuutta kuin sarjan ensimmäisessä kirjassa. Dekkarissa selviteltiinn huumekauppaa, ja pahiksia riitti. Sattuneesta syystä minua kiinnosti, kun Viktor oli kummastellut suomen kieltä petratessaan sanaa viranomainen. "Ihmettelin, mistä se oli johdettu ja yhdistetty, ja ajattelin, että silloin on ihminen yksin, kun hänellä on omaisia vain viran puolesta". Nopealukuinen dekkari.

Kirjatorni: Kate Lennard, Pikku Nero - Luut

Hakki ei ole oikein ollut kiinnostunut lasten tietokirjoista, ennen kuin Vaukirjan paketeissa tuli Pikku Nero -kirjoja. Pikku Nero tutustuu ihmisen kehon osiin kirjoissa Luut, Silmät, Ruoansulatus ja Aivot. Luut kiinnostavat meillä eniten, ja tosi mukavasti Pikku Nero asiaa esitteleekin. Kirjassa on ymmärrettäviä esimerkkejä ja hauska kuvitus. On ollut hauska kuunnella, kun Hakki on itsekseen miettinyt, että "maidonjuonti tekee hyvää polvilumpiolle, ja kyynärluulle, ja.."

Kilpailuviettiä

Pienen pojan kilpailuvietti on päässyt yllättämään minut. Minussa itsessäni ei ole tuota piirrettä erityisemmin, mutta Hakki kilpailee nykyään joka ikisessä asiassa. Jos kaadan ruokapöydässä Hakille ja Pampulalle maitoa, tai annan heille paahtoleivät, tarkistaa Hakki nopeasti, saiko hän varmasti ensin. Pampulalle moinen ei vielä merkkaa mitään, mutta siitä huolimatta en anna Hakille joka kerta ensin, useimmiten kyllä.

Pihalla Hakki on höynäyttänyt tietämättömiä juoksukisaan. Lähtöviivat olivat huomattavan kaukana toisistaan, Hakin oma viiva sijoittui parin metrin päähän maalista, kun taas esimerkiksi minun lähtöviiva löytyi noin kymmenen metrin päästä. Kun yritin väittää, että tämä on epäreilua, katsoi Hakki minua säälivästi ja totesi, että "Ei se haittaa.".

Hakilla on tehnyt pitkään mieli jalkapallotreeneihin, ja nyt me sitten aloitettiin se, nimittäin Naperofutis. "Maali!", "Mahtava veto!", "Hakki/ xx/ on tykki!" ohjaajat ja pikku pojat ja tytöt (tyttöjä taisi kyllä olla vain yksi) huusivat, ja jokainen sai tuntea olevansa aivan mahtava ja voittaja. Ilmankos Naperofutis oli aivan huippumieleistä.

Minulla piti kiirettä kentän laidalla. Pampulalle ei toden totta riittänyt ohjelmaksi veljen alkava jalkapalloura, vaan hän vaelsi paikasta toiseen, juoksi äitiä pakoon, yritti toistuvasti riisua hanskojaan, mitä oli luonnollisesti kielletty tekemästä noin tuhat kertaa, ja innostui lopulta ilahduttavasti harjoittelemaan portaissa kulkemista. Niin että kyllä ne oli hyvät treenit, molemmille lapsille!

Vaikka tuntuu käsittämättömältä, että Hakin on nykyään kilpailtava joka ikisessä asiassa, on asiassa selkeitä etuja. Enää ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, jos lapsi on tuupattu hoitoon heti seitsemän jälkeen ryhmiksen auettua. Hän on silloin melko varmasti ollut eka - mikä loistava aloitus päivälle!

Kirjallinen yöpöytä: Kaari Utrio, Oppinut neiti

Oppinut neiti oli aivan ihana! Tämä oli niitä kirjoja, joiden ei haluaisi koskaan loppuvan, mutta samanaikaisesti täytyy mahdollisimman pian saada tietää, kuinka tarinassa käy. Säätyeroja ja säätyrajat ylittävää rakkautta, turhamaisia ja sankarillisia naisia, petollisuutta, rehtiyttä ja vanhan ajan loistoa! Kirjan mielenkiintoisuutta lisäsi, että osa siitä sijoittui Lappiin, joka ei ole tavallisin ympäristö romanttiselle kertomukselle. Entisajan köyhyys ja muodolliset tavat saivat myös miettimään muutakin kuin romanttisia koukeroita.

Valloittava tuittupää

Pampula on aivan ihana. Mutta hän osaa myös olla melkoisen kamala. Pampula mekastaa ja kirkuu, ja toisinaan yrittää lyödä ja potkia. Vaipanvaihto ja pukeminen voi muuttua tahtojen taisteluksi, jossa Pampula yrittää turvautua myös väkivaltaan. Ja ruokapöydässä Pampula on välillä aikamoinen possu. Pahinta on, että Pampula possuilee ihan tahallaan: heittelee suutuspäissään ruokaa lattialle tai kaataa maitomukin täyttä harkintaa osoittaen.

Mutta tämän mellestämisen tuoksinassa vahvatahtoisesta Pampulasta on tullut kuin huomaamatta erittäin taitava ja omatoiminen tyttö. Hän ei salli itseään syötettävän (velipojalle sekin palvelu vielä välillä kelpaa), ja syö halutessaan kertakaikkisen hienosti. Mielestäni on aika saavutus näin pienelle tytölle syödä täplävanukas lusikalla ilman että pisaraakaan suurta herkkua on pöydällä tai rinnuksilla. Itsenäinen pukeminen ja riisuminen kiinnostaa myös. Pampula raastaa usein illalla hermoja pyrkimällä riisumaan toistuvasti pyjamansa ja vaippansa, mutta toisaalta hän osaa jo pukea sukat, saappaat, pipon, kypärälakin ja housut.

Eräänä päivänä Pampula myös pukeutui wc-supistajaan, ts. pujotti kaulaansa ankanmallisen wc-renkaan. Se nauratti kovasti, mutta itku tuli, kun yritin taiteilla renkaan pois kaulasta. Oli nimittäin aika tarkka sovite.

Pampula pukemisesta innostuneena tyttösenä myös kuljettelee vaatteitaan paikasta toiseen. Yhtenä hoitopäivän aamuna Pampula oli talvisaappaita vaille valmis lähtöön, mutta kenkiä ei vain löytynyt mistään.  Etsin niitä joka huoneesta, kurkistelin yhteen jos toiseenkin nurkkaan. Lopulta tuhahdin ohimennen, että voisi Pampula etsiä itse kenkänsä. Pampula lähti kävelemään eteisestä kohti olohuonetta, haki saappaansa sohvan ja nojatuolin välistä, ja palasi eteiseen tyylillä "olisit heti kysynyt". Niin. Kun äiti olisi taas hoksannut, että kyllä tytär tietää ja osaa.

Kirjallinen yöpöytä

Donna Leon: Kasvot kuvassa

Tämä Guido Brunetti -dekkari oli mielestäni yksi sarjan parhaita. Kirjassa selviteltiin jätteiden salakuljetusta, siinä oli vahva ympäristönsuojelullinen ote, ja kirja toi myös esille kehitysmaiden aseman länsimaiden kaatopaikkana. Kirja pisti miettimään muutakin kuin sitä, kuka oli murhaaja, ja kuinka paha saisi palkkansa. Donna Leonin kirjoissa loppuratkaisut eivät useinkaan mene "roistot linnaan" -tyyliin, eivätkä oikeuskaan aina toteudu. Tälläkin kertaa loppu yllätti. Ja näissä dekkareissa on viehättävänä piirteenä se, että sekä Guido Brunetti että vaimonsa Paola lukevat paljon, ja myös kirjoista keskustellaan.

Matti Rönkä: Tappajan näköinen mies

Päätin tutustua Viktor Kärppään! Kirjasta tehtyä kehuttua tv-sarjaa en ole nähnyt, mutta nyt olen lukenut kirjasarjan ensimmäisen dekkarin. Ei tuo Viktor nyt niin kovin viehättävältä kaverilta vaikuta, mutta helppolukuinen ja ihan mielenkiintoinen dekkari kyllä oli. Viktor kyllä vähän heiluu lain molemmilla puolilla, mutta vastustaa yksiselitteisesti huumekauppaa, mistä Viktor vetää kyllä pisteet kotiin. Aion jatkaa sarjan lukemista, sijoittuvathan kirjat myös mukavasti Helsinkiin lähes kotikulmille.

Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa

Lähdin mukaan Lukeminen.fi -sivuston kiertokirjahaasteeseen, jossa suoritetaan  erilaisia kirjoihin liittyviä tehtäviä. Yksi tehtävistä oli lukea jokin lapsuuden / nuoruuden lempikirja. Olin lapsena ja nuorena lukutoukka, joten yhtä lempikirjaa olisi mahdoton nimetä, mutta muistan, että Pikku prinsessa teki vaikutuksen. Nyt päätin selvittää, miksi. Kirja oli viehättävä, kaunis ja välillä hyvin surullinen tarina ystävällisestä ja älykkäästä tytöstä, joka koki rikkautta ja köyhyyttä, rakkautta ja ylenkatsetta. Kirjan Saaralla oli uskomaton mielikuvitus, jonka avulla hän pystyi näkemään rumankin kauniina. Kirja oli opettavainen olematta paasaava, koskettava olematta teennäinen. Kirja oli tänäkin päivänä mukava lukukokemus. Toki kirja oli osin hieman vanhahtava kieleltään ja asenteiltaan, mutta nautittava yhtä kaikki. Luulen, että osin tämän kirjan ansiosta ullakkohuoneissa tuntuu tänäkin päivänä olevan jonkinmoista taikaa!

Liza Marklund: Panttivanki

Huh, miten hyvä kirja! Toimittaja Annika Bengtzonin mies otetaan panttivangiksi Afrikkaan suuntautuneella virkamatkalla, ja siitä alkaa Thomasin maanpäällinen helvetti. Mutta helppoa ei ole Annikallakaan, joka taistelee miehensä työkaverin avustamana Thomasin vapauttamiseksi. Kirja saa miettimään ihmisten julmuutta ja kehitysmaiden kohtelua, mutta myös ihmissuhdekoukeroita. Thomas on loukannut Annikaa syvästi uskottomuudellaan, ja taistellessaan miehensä puolesta Annika kasvaa jälleen ihmisenä entistäkin vahvemmaksi. Ja joissain asioissa ymmärtäväisemmäksi ja joissain asioissa tiukemmaksi. Annika ei ole mikään helppo ihminen, eikä lukijakaan pääse hänen kanssaan helpolla. Mutta että tämä kirja osasi koukuttaa!