Mitä kuuluu Paalle?

Muistaakohan joku (mahdollisista) lukijoistani Paan? Alunalkaen Hakilla oli Paana, eli turvariepuna kaksi minun yöpaitaani, joista toinen oli ns. varapaa. Varsinaisesta suosituimmuusjärjestyksestä tämä ei kertonut, sillä varapaa saattoi välillä olla jatkuvasti käytössä varsinaisen Paan ollessa sivussa. Paat otettiin käyttöön vuonna 2009, ja kyseenalaiseksi iloksi voin todeta, että Paat ovat  edelleen käytössä! Varapaa ei enää voi kovin hyvin, se on hapertunut useaksi palaseksi, joita ei kuitenkaan Hakin mielestä sovi hävittää. Kuvassa on varapaan palasia pesun jälkeen.

Varsinaisen Paan tilanne ei ole yhtä huono kuin varapaan. Siihen on toki tullut useita reikiä, mutta se on edelleen paidan mallinen, ja toisinaan Hakki pukee sen ylleen. Hän on myös joskus halunnut nukkua Paa päällään. Paa on edelleen hyvin tärkeä, mutta hoitopaikka on jo antanut Paalle porttikiellon. Siellä on unileluna pupu, Paalla ei ole enää ryhmikseen asiaa. Hakki yritti tässä kerran salakuljetusoperaation kautta vaihtaa pupun Paahan, mutta hoitajat eivät hyväksyneet Hakin selontekoa Paan puolesta.

Kotona Paan nuuskuttelu on sallittua, mutta Paan mukana kuljettamista on jo rajoitettu. Hakki kuitenkin varsin usein pyrkii piilottamaan Paan vaatteisiinsa, ja saa sen näin mukaan. Paa on löytynyt kaulan ympärille kiedottuna, taskusta lymyilemästä, repusta, lahkeesta... Ja jos Paa meinaa hävitä, sitä todella etsitään! Äiti oli kerran Hakin sankari löydettyään kadonneen Paan Ikeasta. Uskomatonta kyllä, pienillekin varapaan palasille on käyttöä, sellaisen voi esimerkiksi asetella korvaan. Hakki ei myöskään koe Paan kuljettamista ja tuoksuttelua mitenkään lapselliseksi tai noloksi. Niin se vain on, että Paa on arvonsa ansainnut.

Kirjallinen yöpöytä: Rain Mitchell, Tasapainoilua
Tasapainoilua on hyvän mielen tuova romaani, jonka päänäyttämö on joogasali Kaliforniassa. Keskeiset henkilöt ovat joogasalin omistaja Lee, joogasalin yhteydessä hierojana toimiva Katherine, ja muutama salilla toisiinsa tutustuva joogaaja. Naisten elämä on mielestäni erityyppistä kuin suomalaisten naisten, mutta uraan liittyvät haasteet, lapset, ihmissuhdeongelmat (miehet ja vanhemmat) tuovat tuttuutta tarinaan. Kirja on kirjoitettu valtavan mukavasti, tarina etenee ja kieltämättä joogakin alkaa kirjan myötä entistä enemmän houkuttaa. Kirja oli itsenäinen kokonaisuus, mutta jatko-osakin on kirjoitettu. Varma valinta viihdyttävää ihmissuhdetarinaa kaipaavalle, ja joogasta isosti plussaa!

Kuiva

Pampula on sitten kuiva. On oikeastaan ollut jo noin puoli vuotta. Kun alkusyksystä suunnittelin Pampulalle kestoharkkahousujen hankintaa, alkoivat hoitajat jo ryhmiksessä puhua, että Pampulalle voisi ostaa pikkareita. Pikkareita! Minun vauvalle!

Minä ostin sitten pikkareita, ja niiden käyttö lisääntyi koko ajan. Aluksi ulkoillessa ja öisin oli vaippa, samoin pitemmillä reissulla, mutta pikkareita pidettiin muutoin. Kun yöt alkoivat olla kuivia, siirryin myös käyttämään Pampulalla öisin pikkareita. Ja tuli sekin päivä, kun hoitajat antoivat ryhmiksestä vaipparepun pois saatesanoin, että tätä ei enää tänne tarvitse tuoda. Ja minäkin tein sitten sen, että pakkasin lähes kaikki kestovaipat haikein mielin suureen laatikkoon kaapin päälle. Se oli vähän vaikeakin hetki. Vaipattomuus merkitsi yhden aikakauden loppua, ja sitä tosiasiaa, että vauvaa minulla ei todellakaan enää ole.

Pampulalle on kyllä sattunut vahinkoja. Vahinkoja on tullut huomattavasti enemmän kuin veljelleen, josta tuli kuiva selvästi vanhempana. Ostin tuossa uuden, kalliin petauspatjan, ja kun Pampula noin kolmena yönä ehti päästellä reilut pissat sänkyyn, päädyin taas siihen, että käytämme yövaippaa. Pääsääntöisesti se pysyy kuivana, mutta enää ei huvita ottaa riskejä! Kerran Pampula myös tyynesti nosti mekkonsa helmat, ja lorotteli pikkareiden läpi olohuoneen matolle. Pampulan rankanpuoleinen uhmaikä vaikeuttaa toisinaan kuivana pysymistä, kun sinne potallekaan ei suostuta ajoissa menemään. Aika usein neiti istutetaan sinne puoliväkisin.

Pampula on huomannut pissajuttujen suomat mahdollisuudet hauskuttaa ja peloitella. Kerran bussipysäkillä bussia odotellessa Pampula väitti pissan tulevan housuun ja kyykistyi pysäkillä ja sanoi "pissss". Olin jo varma, että nyt siellä on nesteet talvihaalarissa, ja totesin kyykistelijälle, että nyt ei auta muu kuin mennä kotiin ja katsoa tilanne. Ja kotona kävi ilmi, että Pampula oli täysin kuiva. Pissa- tai kakkahädästä aletaan helposti puhua myös aamuisin siinä vaiheessa, kun ollaan lähdössä ja talvivaatteet ovat päällä. Tämä ei enää yleensä aiheuta toimenpiteitä, koska huomattu on, että tämäkin on vain pelottelua. Pissa- tai kakkahätä iskee yleensä myös silloin, jos joku on erehtynyt vessaan mennessään lukitsemaan oven. Toista vessaa ei tietenkään voi käyttää.

En minä kyllä enää oikeasti sitä vaippa-aikaa kaipaa. Nyt on hyvä näin.  Ja voi että ne pikkutyttöjen pikkarit ovat söpöjä!

Kirjallinen yöpöytä

Kate Jacobs, Lohturuokaa
Kun aloin lukea Kate Jacobisin Lohturuokaa-romaania, mietin jo hetken lukemisen lopettamista kesken. Pieni lankakauppa -sarjan viimeisestä osasta minulle oli jäänyt melkoisen tylsä vaikutelma, ja nyt tuntui, että tämä Lohturuokaa eri ihmisistä ja eri miljööstä huolimatta oli sitä samaa. Kerronta tuntui kirjan alussa junnaavalta jaarittelulta. Jatkoin kuitenkin, kun keittiömaailma tv-kokkeineen alkoi kiehtoa, ja päähenkilö Augusta "Gus" ja hänen ystävättärensä Hannah herättivät uteliaisuuden. Augusta oli leski ja kahden aikuisen tytön äiti, selvinnyt rankoista ajoista ja saavuttanut menestystä ruokaohjelmissa. Hannah puolestaan oli julkisen häpäisyn kokenut nainen, joka oli itse tuominnut itsensä eristyksiin. Täytyihän sitä selvittää, mitä elämällä oli näille kahdelle vielä tarjottavanaan! Ja kuin varkain kirja pääsi yllättämään, mielenkiinto kasvoi sivu sivulta ja olipas tällä myös hieno ja ansaittu loppu. Lohturuokaa oli hieno kirja, ja nyt sopii unohtaa se Pienen lankakaupan talvi..

Christian Rönnbacka, Operaatio Troijalainen
Välillä on onni lukea perä perää hyviä kirjoja! Lohturuokaa oli lohdullinen, ja sitä seurasi hieno poliisiromaani. Operaatio Troijalainen kertoo poliisien peitetoimintaoperaatiosta ja huumekauppaahan tässä yritettiin suitsia. Huumekauppa aiheena on välillä turhankin tylyä luettavaa, mutta tässä ei menty aiheeseen siltä osin liian syvälle. Kirja oli myös melkoisen hauska johtuen siitä, että henkilöhahmoissa oli melkoisia sanaseppoja ja käytännön pilojakin tuntui poliisitoimiin mahtuvan. Välillä hieman epäilytti, että ovatko poliisit oikeasti niin sanavalmiita, nokkelat jutut menivät hieman yli. Mutta kyllä minua oikeasti nauratti useammankin kerran. Ruumiita tuli kirjan mittaan melkoinen määrä, ja mielestäni yksi liikaa. Sen yhden kirjailija olisi kyllä voinut säästää. Mutta hyvä kirja, ja mitä ilmeisimmin rikosylikonstaapeli Antti Hautalehdosta saamme vielä lukea lisää. Se sopii minulle!