Pampula ei ole aamuisin mikään päivänsäde. Hän herää usein kiukkuisena, eikä mikään ole hyvin. Sanat on valittava tarkkaan, kun lähes mikä tahansa väärä ilmaus lisää kiukkuisuutta entisestään. Mutta eipä ole itselläkään tämä tammikuu ollut mitään helppoa aikaa. Kaverin kaveri fb:ssa lanseerasi termin "arkikestävyys", ja juuri nyt se on hukassa. On myös ollut vaikeaa vieroittautua joulun ajan konvehtirasioista, mikää lisää osaltaan tuskaa, todennäköisesti Pampulallakin. On vain niin väsyttäviä nämä jatkuvat rutiinit: ruoanlaitto, pyykinpesu, pyykkien survominen kaappiin, imurointi ja hoitokuvioiden pyörittäminen. Opiskeluihini liittyvät lähipäivät poissa kotoa olivat kieltämättä kaivattua vaihtelua. Mutta on opiskelujenkin kanssa ollut kestävyys tarpeen. Uutuudenviehätys on karissut, ja opiskeltava on ihan tosissaan, jos aikoo pysyä tahdissa mukana.
Kun omaa ja Pampulan kiukunhallintaa tarkkailee, niin valitettavasti niissä on yhteneväisiä piirteitä. Yhteistä on myös kohtuullisen voimakas tahto. Pampulalla on hoitopaikan pihalla suosikkilumilapio, luonnollisesti vaaleanpunainen. Hoitaja oli tässä kerran tehnyt kamalan teon, antanut vaaleanpunaisen lapion jollekin toiselle lapselle. Kun Pampula oli havainnut tilanteen, oli hän kävellyt julmistuneena hoitajan luo ja tokaissut: "Etkö sinä TIEDÄ, että MINÄ pidän vaaleanpunaisesta lapiosta!" Ilmeisesti hoitaja oli tästä vähän häkeltynyt, sillä hän oli toden totta tuon jälkeen järjestänyt vaaleanpunaisen lapion julmistuneen neidon käyttöön...
Hakki ei ole aamuisin kiukkuinen, mutta hän pitää nukkumisesta eikä jaksaisi nousta ylös. Mutta sanavaraston kanssa on taas tullut ongelmia. Tänään hän pyörähti seinälle sinitarralla kiinnitetetyn lasten pituusmitan luona ja totesi: "Vi*** että mä oon kasvanut!" Tuota v-sanaa en ollut aiemmin Hakin suusta kuullutkaan, ja piti sitten selventää, että sanan käyttäminen tulee lopettaa.
Itse kyllä olen aika hyvin onnistunut välttämään kiroilun lasten seurassa. Vaikka kyllähän ne ärräpäät mielessä ovat, kun esimerkiksi katselee, missä sotkussa kaikki on, kun ne arkikestävyys ja arkisuoriutuminen ovat taas hukassa. Täytynee lähteä ruoanlaittoon. Taas.
Kirjallinen yöpöytä
Marianne Cederwall, Tästä talvesta tulee musta
Marianne Cederwallin toinen Mirjamista ja Hervorista kertova kirja on varsin viihdyttävä, ja tässä kirjassa "lapinnoita" Hervor onkin kotiseudullaan ystävänsä Mirjamin kanssa. Kirjassa paljastuu synkkiä salaisuuksia ja ihmisten ahdasmielisyys ja julkisivun ylläpito ovat keskeisiä teemoja. Kirja ei ole kovin yllätyksellinen siinä, kuka on tehnyt ja mitä, mutta mielenkiintoista on, kuinka asiat selviävät osallisille ja kuinka ne saadaan järjestykseen. Ajatusvoimaa, loitsuja ja selvänäköisyyttä. .. ai jai jai.. Minä tykkäsin!
Elizabeth Gilbert, Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin.
Elizabeth Gilbertin kirja Omaa tietä etsimässä oli minulle niin suuri elämys, että halusin ehdottomasti lukea myös kirjalle tehdyn "jatko-osan". Kirjoitan "jatko-osan" lainausmerkein, koska tämä toinen kirja on täysin erityyppinen kuin edeltäjänsä, tietokirja länsimaisesta avioliittoinstituutista, toki höystettynä kirjailijan omien sukulaisten kokemuksilla ja tapahtumilla avioliittoa edeltävästä ajasta Felipen kanssa. Elizabeth ja Felipe JOUTUVAT menemään naimisiin, koska Yhdysvaltain maahanmuuttoviranomaiset sitä heiltä edellyttävät, vaikka he olivat yhdessä päättäneet, etteivät enää avioituisi vaan eläisivät avoliitossa. "Pakkoavioliitto" on etenkin Elizabethille vaikea asia, ja hän tekee kirjaksi päätyvän selvitystyön avioliitosta saadakseen itselleen sovun asian kanssa. Elizabeth onnistuu ja avioituu onnellisin ja rauhallisin mielin. Kirja oli ihan mielenkiintoinen, mutta toki hieman lattea kokemus Omaa tietä etsimässä -elämyksen jälkeen.
Maija Vilkkumaa, Nainen katolla
Koska pidän Maija Vilkkumaan musiikista, kiinnosti minua myös hänen esikoiskirjansa. Kirjassa oli useita kertojia, joiden näkökulmasta tarina eteni, ja heidän tiensä risteytyivät kirjan kuluessa jollain tavoin. Silja Seppälän, väsyneen kotiäidin, tuntemuksia oli välillä riipaisevaa lukea, ja uskon, että Maija Vilkkumaalla itsekin kahden pienen lapsen äitinä on ollut erityisasiantuntijuutta tämän hahmon luomiseen. Ei myöskään tarvitse olla niin huonossa jamassa kuin Silja tunnistaakseen samoja tunteita. Äidinkielenopettaja Ville Salonen oli aluksi kiehtova, mutta menetti hohtonsa tarinan kuluessa. Tämän tarinan sankareita olivat naiset, kukin omalla tavallaan. Keskeisimmät päähenkilöt olivat 70-luvulla syntyneitä ja koska olen itsekin syntynyt niillä main, tuli kirjaan tätä kautta aikalaisten yhteenkuuluvuutta ja muistoja. Kieli oli makuuni hetkittäin liian roisia (se Linda Perttu...), ja epäonnistumisia riitti, mutta kirjassa oli kuitenkin vahva positiivinen pohjavire ja usko parempaan huomiseen. Tykkäsin.
Tuija Lehtinen, Miss Seinäruusu
Olen joskus aiemminkin Tuija Lehtisen kirjoja kommentoidessani ottanut kantaa niiden turkistarhausmyönteisyyteen, ja tässä päähenkilö olikin sitten jo turkistarhaajaperheen miniä. Rea Raunion oma kanta tarhaukseen jäi kirjassa epäselväksi, mutta jotenkin tuli sellainen tunne, että se olisi voinut olla kriittinen. Miss Seinäruusu oli yllättävä kirja. Se yllätti ehkä siksi, että Tuija Lehtinenhän on viihdekirjojen kuningattaria, ja tässä kirjassa oli syvyyttä, se ei ollut niitä kirjoja, jotka luetaan ja unohdetaan. Myös Tuhansien aamujen talo, edellinen lukemani Lehtinen, oli enemmän kuin kepeää viihdettä. Miss Seinäruusua lukiessa minua ahdisti, itketti ja nauratti. Rea erosi miehestään, ja kyllähän se eskari-ikäisen pojan yhteishuoltajuuden järjestäminen ja äidin ikävöinti yksinäisinä viikkoina kosketti. Kirja oli uskottava ja välillä ne hauskoiksi tarkoitetut jutut tuntuivat jopa päälleliimatuilta, kun perusjuoni oli vakava. Pöljän niminen kirja oli todella, todella hyvä!
