Ulkoilun riemut?

Aina korostetaan, kuinka tärkeää ulkoilu on. Ulkona mieli piristyy, ulkona saa liikuntaa, ulkona on kivaa. Hakki ja Pampula eivät ole näin talvisaikaan mitenkään erityisen innokkaita ulkoilijoita. Jo se, että saadaan ulkovaatteeet päälle, on operaatio sinänsä, ja usein saa lähtiessä kuulla, että "Miksi pitää lähteä.." Meinaa omakin motivaatio hiipua, kun kaksi vastarannan kiiskeä viivyttelee vaatteineen ja tekee koko lähtemisestä temppusirkuksen.

Luulisi, että edes mäenlasku olisi lapsista kova juttu. Mutta ei sekään oikeastaan ole. Kyllähän he toki jonkin aikaa mäessä viihtyvät, mutta sitten jompi kumpi alkaa jostain syystä mököttää ja istuu lumpenkkaan mieltä osoittamaan. Myös mäenlaskuväline jätetään näissä tilanteissa mielellään mäen alas äidin haettavaksi, että ei äidilläkään olisi mäessä liian mukavaa ja helppoa. Pampulan kanssa on täysin mahdoton ajatuskin, että hommasta selvittäisiin niin, ettei Pampula jossain vaiheessa ole erittäin kiukkuinen ja loukkaantunut. Ja jos vielä onnistutaan hieman itseä loukkaamaan, laskemaan toisen päälle tai lentämään pulkasta ulos, niin voi voi sitä pahan mielen määrää.

Kyllä tässä voi syyttää itseäänkin. Luistelu ja hiihto ovat huonolla tolalla. Minulla ei ole välineitä kumpaankaan, ja Hakki on päässyt kerran isänsä kanssa luistelemaan, kahdesti ryhmiksen kanssa. Hiihtoa ei ole tänä talvena kokeiltu lainkaan. Yksi lumiukko on tullut rakennettua. Parhaimpia ulkoilukertoja ovat melkein sellaiset, kun ei ole varsinaisesti lähdetty ulos, vaan lapset ovat esimerkiksi kauppareissulla saaneet leikkiä penkoissa ja pensaissa. Mutta tosiasia on, että Hakki ja Pampula eivät mitenkään erityisesti pala intoa ulkoiluun, mutta uimahalli, uimahalli se on jotain! (Uimahallin vieressä sijaitsevaa hampurilaisravintolaa unohtamatta..) Kesällä menee onneksi paremmin.

Kirjallinen yöpöytä

Siri Hustvedt, Kesä ilman miehiä
Kun lukee kirjallisuuden tohtorin kirjoittamaa kirjaa, jossa on päähenkilönäkin kirjallisuutta yliopistolla opettava runoilija, niin ei liene ihme, että kirjassakin on aika tavalla viitteitä ties mihin teoksiin. Ja kun lukijana on kirjallisuuden saralla oppimaton henkilö, joka ei ole erityisen kiinnostunut klassikoista, niin kyllähän ne kaikki viittaukset ovat kuin helmiä sioille. Yhden kirjassa mainituista kirjoista olin sentään lukenut, Jane Austenin Viisastelevan sydämen. Mutta kyllä Kesä ilman miehiä kaikesta huolimatta oli minustakin ihan hyvä kirja.
Päähenkilö Mia tulee jätetyksi reilun kolmenkymmenen vuoden jälkeen - aviomies haluaa pitää avioliitosta paussin. Mia saa hermoromahduksen ja joutuu sairaalaan. Hän toipuu ja alkaa koota itseään ja lähtee viettämään kesää äitinsä lähipiiriin. Äiti asuu palvelutalossa, ja Miakin tutustuu äitinsä iäkkäisiin ystäviin ja lisäksi teineihin, joille hän pitää kirjoituskurssia. Kirja on kirjoitettu minä-muodossa, ja siinä kohdistetaan asioita välillä ihan suoraan lukijalle. Rakenne ei ole kaikista tavanomaisin. Haluaako aviomies Boris palata Mian kanssa yhteen ja ottaisiko Mia hänet takaisin - toki se on kirjan keskeisin teema. Ratkaisu tulee ja kirja on pitänyt hyvin otteessaan. Mutta ei tämä nyt kuitenkaan ihan täysin kolahtanut.

Maeve Binchy, Koko kadun kasvatti
Maeve Binchyn kirjoista olen pitänyt lähes kaikista. Koko kadun kasvatti oli jälleen ihan erinomainen. Raittiuteen pyrkivästä alkoholistista Noelista tulee isä aivan yllättäen, ja koska lapsen äiti on poissa, joutuu Noel rakentamaan perheensä ja ystäviensä kanssa vauvan hoitoa varten monisäikeisen turvaverkon. Sosiaalityöntekijä Moira ei luota Noelin ponnisteluihin eikä epätavanomaiseen perhemalliin vaan odottaa Noelin epäonnistumista ja suurta katastrofia joka käänteessä. Maeve Binchy kirjoittaa ihmisistä kauniisti ja positiivisesti, kukaan ei hänen kirjoissaan ole yleensä läpeensä paha. Monet kyyneleet tuli kirjaa lukiessa nieleskeltyä, mutta silti kirja ei ole mielestäni mitenkään tarkoitushakuisesti liikuttava Hollywood-tyyliin. Tapahtumissa ei ollut myöskään mitään ylilyöntejä, tämä oli aitoa arjen ja ihmisten kuvausta Irlannista. Niin kuin muutkin Binchyn kirjat.

Vertailua

Niin ihana kuin Pampula onkin, on hän nykyään myös aika raskas seuralainen. Neiti on kiukkupussi, ja suuttuu kaikesta mahdollisesta lukuisia kertoja päivässä. Hän makaa jalkakäytävällä, lumipenkassa, kävelee väärään suuntaan, syö lunta ihan vain osoittaakseen mieltä, heittelee tavaroita, kiljuu, karjuu ja murisee (!), mököttää, piirtelee seiniin, lattiaan ja tuoleihin, kiusaa veljeään.. ei tunnu uskovan mitään eikä ketään. Aina kun erehdyt kieltämään jostain tai jopa hieman huomauttamaan, joutuu kokemaan mielensä pahoittaneen neitokaisen mustan mielen kaikkine oikkuineen. Muistelin tässä, että Hakki ei tainnut olla samassa iässä lainkaan yhtä paha. Mutta onneksi on blogi! Luin samanikäisestä Hakista kertovat tarinat Tyranni, Öykkäri ja Kiekuva kaiku, ja pakko oli todeta, kyllä Hakki on ollut ihan samanmoinen ellei jopa pahempi. Ovelasti se aika kultaa muistot.

Kun nyt katsoo Hakkia, joka on melkoisen hyväkäytöksinen ja miellyttävä poika, tietää, että Pampulallakin on vain menossa yksi Vaihe. Uhmaikähän on tunnetusti lapselle tärkeä ajanjakso, vaikka vanhempia se koettelee. Tänä päivänä Hakki kuitenkin pyrkii auttamaan ja haluaa olla mukava. Yhtenäkin perjantaina, kun menimme uimahalliin ja siellä tiskille maksaaksemme uimisen, vetäisi Hakki taskustaan kaksikymmentäsenttisen ja iski sen pöytään saatesanoilla "Äiti, sinun ei nyt tarvitse maksaa!" Toki jouduin lisäksi etsimään vielä yhden kymmensenttisen ja liikuntasetelin, mutta tarkoitus oli vallan kaunis.

Eihän tämä Hakin kehuminen tietenkään tarkoita, etteikö Hakinkin kanssa tiettyä vääntöä joutuisi aina välillä käymään. Se ei vain ole niin päätoimista kuin uhmaikäisen kanssa. Vastikään kävi ilmi, että Hakki oli kaverinsa yllyttämänä mennyt ryhmiksessä kertomaan hoitajalle varsinaisen höpöjutun. Hän oli väittänyt nukkuneensa edellisen yön omassa sängyssään. Hoitaja oli riemastunut, pitänyt Hakin kertomaa tapausta varsinaisena urotyönä, ja sen seurauksena oli ryhmiksessä jaettu koko porukalle keksit.. Paha vain, että Hakilla ei ole viime aikoina ollut edes pienintäkään aikomusta nukkua omassa sängyssään, eikä hän halunnut huijauksen tultua ilmi tehdä sitä takautuvastikaan. Ryhmiksessä oli sitten keskusteltu asiasta ja Hakki pyysi sovitusti anteeksi.

Vaikka nykyään Pampulan kanssa liikkuessa saa aina varautua ylimääräisiin kiemuroihin päivänsäteen kiukuttelusessioiden vuoksi, niin kyllä Pampula osaa hyvitelläkin. Pampula halaa ja antaa pusuja, ja haluaa yhä edelleen olla äidin pieni vauva!

Kirjallinen yöpöytä: Kira Poutanen, Rakkautta au lait
Minä luen kyllä mielelläni hömppää enkä näe siinä mitään häpeämistä. Mutta kaikkiruokainen en ole. Rakkautta au lait -romaani oli mielestäni lähinnä pöljä. Päämäärätön blondi ajelehtii Ranskaan kuvataideopintoihin, joista ei tule mitään. Hän työskentelee kahvilassa, kunnes saa potkut kaadettuaan liian monet annokset asiakkaiden päälle. Hänet kuitenkin löytää miljönääri, jonka kanssa suhde etenee salamavauhtia, mutta vaikka rikkaus ja rakkaus ovatkin sekoittaneet ennestäänkin sekopäisen blondin pään, niin epäilyksen siemenkin alkaa itää ainakin läheisen ystävättären mielessä. Mietin monta kertaa kirjan jättämistä kesken, mutta koska se oli nopealukuinen, päätin sen kuitenkin lukaista loppuun. Kirjan loppuosa olikin sen parasta antia, siellä syntyi tarinaan aitoa jännitettä ja vähän elokuvamaista säpinää, vaikkakin tarinan käänteet olivat suurelta osin ennalta arvattavia. Minä en selvästikään kuulunut kirjan kohderyhmään, joten siinä mielessä moni voi jättää kritiikkini omaan arvoonsa. Mutta toisaalta, kun kirja on oikein hyvä, on koko kohderyhmäajattelukin turhaa. Se vain toimii.