Hotellistamme kävelyetäisyydellä sijaitsi Roja-tulivuori. Päätimme lähteä tutustumaan siihen haastavista maasto-olosuhteista huolimatta. Rattailla taitettiin matkaa niin pitkään kuin pystyttiin, sitten siirrettiin Hakki kantoliinaan ja rattaita raahattiin mukana noin muuten vain... Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Isä ei ihan kaikkina hetkinä pitänyt tätä retki-ideaa kaikista viisaimpana... Mutta niin me vain saavutimme tulivuoren kraatterin, josta yläkuva on otettu. Jotenkin sitä kuvittelee, että kraatteri olisi syvä kuilu, mutta tällaisen sammuneen tulivuoren kraatteri on täynnä laavaa ja muuta maa-ainesta. Kraatterista syöksyvä laava on aikoinaan alkanut valua takaisin kraatteriin ja tukkinut näin oman ulostuloreittinsä. Tulivuori siis sammuttaa itse itsensä.
Tulivuorimaisemia pääsimme ihailemaan myös Aurinkomatkojen retkellä Timanfayan kansallispuistoon. Pidin retkeä aika hintavana, mutta olihan se hieno kokemus. Eikä vähiten siksi, että retkeen sisältyi kameliratsastus! Ja kyllä, myös Hänen Aurinkoinen Korkeutensa ratsasti kamelilla! Ratsastus tapahtui yksikyttyräisillä kameleilla, joiden kyttyrän molemmin puolin oli istuinkorit. Toisella puolella kyttyrää istui Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Isä, ja toisella puolella minä Hakki sylissä. Näin saavutimme hyvän tasapainon. Minulla oli myös kantoliina Hakin ympärillä tuomassa lisävarmistusta. Kamelihan nousee maasta ensin etujaloilleen, joten korissa keikutaan hetki kallellaan ennen kuin peräpää nousee myös ylös. Ja vastaava tapahtuu toisinpäin alastultaessa. Kameliratsastuksen vetäjät ottivat hyvin huomioon pienen ratsastajan. Vetäjä varmisti, että me pysytään hyvin kyydissä heilahduksesta huolimatta. Itse ratsastus kesti noin 20 minuuttia, ja tuntui mielettömän upealta keinua kamelin selässä hienoissa tulivuorimaisemissa. Myös Hakki mitä ilmeisimmin piti kyydistä, sillä hän nukahti syliini! Ilmankos on reissun jälkeen ollut uniongelmia, kun ei ole enää keinuvaa kamelia tarjolla.
Vaikka meillä tuo ranta- ja uima-allaselämä jäi kovin vähäiseksi, niin jonkin verran hyödynsimme hotellin 40 cm syvää lastenallasta. Ostimme Hakille jopa tuon kuvassa näkyvän "uimalautan", jollaiseen hän on tottunut jo vauvauinnissa. Vesi oli altaassa ihanan lämmintä! Atlantin merivettä luonnehtisin sen sijaan lähinnä raikkaaksi... Minä pulahdin Atlanttiin kerran jo yhdellä Playa Blancan pienistä uimarannoista, ja lisäksi osallistuimme kolmen saaren risteilyyn, joka vei meidät Lanzarotelta katamaraanilla lähisaarelle Fuerteventuraan, ja sieltä vielä pienemmillä veneillä Los Lobokselle. Los Lobos on lähes autio saari, eikä siellä ollut tarjolla mitään uimaranta-palveluja kuten esim. käymälää. Los Loboksella minä ja Hakin isä kävimme molemmat vuorollamme uimassa Atlantissa, ja H.A.K. pääsi ensimmäistä kertaa elämässään möyrimään hiekkaan! Hän ei saanut kylläkään harrastaa tätä puuhaa kovin kauaa hiekansyöntitaipumuksensa takia. Tuolla Los Loboksen rannalla oli muuten myös pari nudistinaista aiheuttamasta karsastusta Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Isälle... En minä vaan ymmärrä, mikä halu näillä itseäni vanhemmilla naisilla oli riipoa kaikki vaatteet yltään.
Kolmen saaren risteily -retki vei koko päivän. Paluumatkalla merenkäynti oli niin kovaa, että merisairaus iski useisiin matkustajiin ja oksennuspusseja jaettiin. Me istuimme laivan perässä, Hakki rattaissaan, ja säästyimme kaikki huonolta ololta. Minulla on taipumusta merisairauteen, mutta muistin pitää katseeni mahdollisimman paljon horisontissa, mikä auttoikin. Merimatkan päätteeksi meitä odotti vielä bussikyyti, sillä laiva ei suinkaan lähtenyt Playa Blancasta vaan lähikylästä Playa del Carmenista. Hakki oli jo niin väsynyt, että nukkui bussissa, mutta yleensä ottaen juuri tämä bussimatkailu oli erityisesti hänen mieleensä. Mehän käytiin bussilla Teguisen maalaismarkkinoilla, kansallispuistoretkellä ajeltiin bussilla ja tietenkin lentokenttäkuljetukset matkattiin bussissa. Hakki nautti saadessaan huomiota kanssamatkustajilta, ja saattoi jopa jo pyrkiä hieman koputtelemaan edessäistuvia, jos nämä eivät huomanneet häntä... Yleensä Hakki kyllä löysi helposti vapaaehtoiset "juttukaverit", joiden kanssa saattoi ilveillä matkan ajan.
Minua ovat aina viehättäneet kaktukset, ja niitä sekä mehikasveja Lanzarotella kasvoi tosi paljon. Saaren pohjoisosassa olisi ollut jopa kaktuspuisto, mutta koko pohjoisosa jäi meiltä näkemättä. Ehkä joku toinen kerta sitten..? Reissu oli kyllä onnistunut ja mietimme, että Kanarian saarille voisi mennä uudestaankin, esimerkiksi Teneriffalle. Mukavat muistot matkasta piristävät nyt täällä koti-Suomen talvessa, jota onneksi vihdoinkin lumi valaisee. Ja niitä konkreettisiä matkamuistojani ovat laavakivestä tehty helminauha, kolme jääkaappimagneettia, El Diablo -seinätaulu, nahkalompakko ja sileäksihiottu koralliriipus. Tuosta viimeksimainitusta koen kyllä nyt erittäin suurta ekologista huonoa omatuntoa, sillä koralliahan EI pitäisi ostaa, sillä se ei uusiudu ja koralliriutat ovat jo uhanalaisia kaltaisieni pölvästien takia, jotka kulutuskäyttäytymisellään edistävät luonnon tuhoamista. Jotenkin hätäpäissäni lentokentällä viimeisiä rahoja tuhlatessani sorruin siihen kauniiseen väriin. Mutta ensi kerralla taas viisaammin! Saas nähdä, milloin ja minne matkustamme Hakin kanssa seuraavan kerran..!
Että minä VIHAAN näitä Etelä-Suomen talvia. Hetki saadaan nauttia lumesta, ja sitten on kaikki taas sohjoa ja likaa. Ja pimeyttä. Joka talvi kaipaan takaisin Kainuuseen, jossa on vielä jollain lailla talvet talvia. Ilmastonmuutos vaikuttaa toki sielläkin. Jouluksi menemmekin pohjoiseen mummolaan, joten ehkäpä valkea joulu on taattu..?
