Se suurin yllätys

Voisi ajatella, että kun niinkin pitkään miettii lapsen hankkimista kuin minä olen tehnyt, niin sitten olisi toden totta valmistautunut kaikkeen. Mutta ei. En ole ollut järin paljon lasten kanssa tekemisissä, enkä ole koskaan lukeutunut ns. lapsirakkaisiin ihmisiin. Pidän lapsista kuten muistakin ihmisitä; joistain pidän ja osasta en. Pääsääntöisesti olen aina ollut sitä mieltä, että lapset ovat huomattavasti rasittavampia kuin aikuiset. Pahimpiin painajaisiini ovat lukeutuneet joutuminen samaan bussiin päiväkotiryhmän kanssa ja asiointi ruokakaupassa perheitten prime time -aikaan, jolloin joka hyllyn takaa tuntuu karjuvan joku olosuhteisiin tyytymätön varsin pienikokoinen asiakas.

Koska suhtautumiseni lapsiin oli jollain tapaa negatiivissävytteinen, olin varustautunut siihen, että elämä vauvan kanssa on Raskasta. Mutta siitä huolimatta vauva-arki yllätti. Oman ajan vähäisyys oli yllätys. Se kuuluisa oma aika lapsen nukahdettua hurahti joko nukkuessa itsekin, kotitöitä tehden tai vain ällistellen, että kuinkahan kauan vauva nyt nukkuu, ei varmaan kauaa.. Myöskään vauvan jättäminen isän hoiviin ja lähteminen näin viettämään omaa aikaa ei luonnistunutkaan niin vain. Vauvasta ei osaa irtautua. Vielä tänäkin päivänä pisin aika erossa Hakista on minulla kolme tuntia. Mutta sunnuntaina siihen tulee muutos! Lähden kaupungille tapaamaan ystävätärtäni, ja aion olla poissa ainakin neljä tuntia..!

Monia suuria suunnitelmia, joita minulla oli äitiysloman varalle, täytyi päivittää. Kuvittelin äitiyslomalla pitäväni aktiivisesti yhteyttä ystäviini mm. sähköpostin välityksellä. Tosiasiassa noin puolen vuoden ajan Hakin syntymän jälkeen oli tietokoneen suunnalla melkoisen hiljaista. Konetta ei tuntunut ehtivän avata kuin pikaisesti silloin tällöin. Keskittyminen kokonaisen viestin kirjoittamiseen ei ollut enää itsestä riippumattomista syistä lainkaan helppoa. Kuvittelin myös, että äitiyslomalla kotona ollessa olisi mukava ottaa koiranpentu ja kasvattaa sitä siinä samalla kun lastakin. Joopa-joo. Nykyistenkin aikuisten koirien hoito tuntuu välillä niin työläältä, että on täytynyt miettiä nuoremmalle koiralle uutta kotia. Kuvitelmaksi jäi myös kohdallani aktiivinen ja liikkuva seuraelämä vauvan kanssa. Me kun ollaan lähes aina kotona. Mutta kylläpä ne kaupungilla käynnit sitten tuntuvatkin hienoilta..!

Vauva yllätti muutoinkin. Pieni käärö ei ollutkaan tylsä paketti, vaan elämä käärön kanssa oli vivahteikasta ja tapahtumarikasta alusta alkaen. Vauva ei haissutkaan pahalle, vaan maidonsekainen, lämmin tuoksu houkutteli nuuhkimaan vauvan ihoa vähän väliä. Sitä menetettyä omaa aikaa ei myöskään osannut edes kaivata, kun luontevin paikka oli vauvan lähellä. Tosiasiassa en ollut lainkaan varautunut siihen, miten mukavaa vauvan kanssa on olla. Suurin yllätys olikin valtava rakkaus omaa vauvaa kohtaan ja vauva-arjen nautittavuus. Hassua, etten ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että vauva aina antaa enemmän kuin ottaa. Meillä on kivaa yhdessä, minulla ja Hakilla.

Milloin on aamu?

Hohhoijaa. Meillä ei oikein ole tuo yöelämä raiteillaan. Toisin sanoen meillä EI nukuta yhtenäisiä yöunia kuin satunnaisesti. Sain neuvolasta jo joku aika sitten hyvän artikkelin pienistä yökukkujista, ja artikkelin tärkein anti oli auttaa ymmärtämään se, että kiinteitä ruokia syövä vauva ei enää tarvitse yöllä maitoa selvitäkseen aamuun. Yöllinen tissuttelu on tapa ja rauhoittumiskeino. Tärkeää olisi, että vauva oppisi yöllä herätessään rauhoittamaan itse itsensä omassa sängyssään, ilman lämpöistä maitotilkkasta ja ilman äidin syliä.

Meillä yösyöntien tahti tuntui kahdeksaa kuukautta lähestyttäessä vain kiihtyvän. Välillä yöllä ruokailtiin parin tunnin välein. Otin Hakin aina omasta sängystään viereeni syömään, ja palautin sitten maitoa hörpänneen, rinnalle nukahtaneen vauvan omaan sänkyynsä. Ellen sitten ollut jo niin väsynyt, että nukahdin imettäessäni itsekin, mikä sotki entisestään rutiineja. Perhepeti kun ei ole meillä käytäntö vaan Hakin on tarkoitus nukkua omassa sängyssään. Omaamme 140 cm leveän sängyn, joka tuntuu helposti kolmestaan nukuttaessa ahtaalta.

Väsymys alkoi vaivata noiden rikkonaisten öiden takia niin pahasti, että aloin harkita yösyöntien lopettamista. Minä periaatteessa tiesin, kuinka homma tulisi hoitaa - olinhan saanut tietoa ja opastusta sekä neuvolasta että ystäviltä ja sukulaisilta. Muutama yö huutoa, sen jälkeen tuhisisimme rauhaisasti aina illasta aamuun... No, hieman meni pieleen... Vajosin siihen sudenkuoppaan, josta oli kyllä varoitettu - päädyin rauhoittelemaan yöllä maitoa vaativan Hakin sylissä aina uneen saakka. Hakin öinen karjunta tuntui niin pahalta, että en kyennyt kuuntelemaan huutoa: rauhoittelu sänkyyn kun tuntui Hänen Aurinkoista Korkeuttaan vain suututtavan lisää. Tämän vaiheen lopputulos oli, että yösyönnit jäivät kyllä, mutta nyt keinutellaan ja käveleksitään yön pimeydessä vaihtelevia aikoja lähes joka yö. Öistä luovuuden tasoa kuvaa seuraava, jokseenkin karmaiseva unilaulusanoitus:

"Vielä voi nukahtaa,
peiton alle pujahtaa,
AI JAI JAI JAI, anna unen tulla.

Yöjuna puksuttaa,
yöperho liihottaa,
AI JAI JAI JAI, anna unen tulla."

Nukutun tai valvotun yön jälkeen, siis AAMULLA, minä otan aina Hakin viereeni ruokailemaan. Mutta kun nämä yöt ovat välillä edelleen hyvin risaisia, olen joutunut pohtimaan vakavasti kysymystä "Milloin on aamu?" Kun Hakin kuunaamasta tuikkii kello kolme yöllä kaksi hyvin pyöreää ja virkeää silmää, on meillä perustavanlaatuinen erimielisyys siitä, mikä vuorokaudenaika on kyseessä. Tuolloin ei ole vielä aamu. Mutta entäs kello neljä? Ei mielestäni vielä silloinkaan. Olen nyt tullut tulokseen, että kello viiden jälkeen voi olla aamu. Eikös ne joululaulun Juhani ja Liisikin revitty silloin petistä ylös?

Virkeä Hakki on yöllä erittäin vaikea uudelleen nukutettava. Siinä voi reipas tuntikin vierähtää. Nimenomaan "reipas", sillä Hakki pyrkii piristämään valjua äitiään kaikin keinoin. Silloin kun hän herää yöllä itkuisena ja puoliunessa, ei uudelleen nukahtamiseen tarvita toisinaan kuin hetki äidin sylissä. Vaikka joudunkin nousemaan, pääsen tavallisesti helposti itsekin uudelleen uneen. Mutta kyllä minua vaivaa tällä hetkellä myös koiranuni-syndrooma. Kuuntelen ja odotan, että milloin Hakki herää. Sen olen sentään oppinut, että jokaisen äännähdykseen en reagoi. Vauvan unihan voi olla hyvinkin äänekästä!

Meidän yöt ovat omanlaisemme viritys. Yöllä ei syödä, mutta aamulla Hakki tulee viereen ruokailemaan. Usein siinä vielä nukutaankin yhdessä jonkin aikaa. Eli myös perhepetikäytäntö astuu aamulla voimaan. Yösyöntien lopettaminen ei meillä tarkoita sitä, etteikö rinnalle nukahdettaisi. Näin tapahtuu iltaisin ja usein myös päiväunia ennen. Ja minä sitten varo-varovasti nostan nukkuvan, lähes 9 kg painavan mötkäleen omaan sänkyynsä.

Eihän tämä meidän kuvio todellakaan mikään malliesimerkki ole. Mutta kyllä me olemme parempaan suuntaan menossa. Ja kun imettäminen aikanaan loppuu, loppuvat imettämiseen liittyvät rutiinitkin. Vauvan läheisyydestä on nautittava niin kauan kuin se on mahdollista ja niin kauan kuin yölliset touhut eivät väsytä äitiä liikaa. Huolimatta heräämisistä meillä ollaan vielä ehdottomasti plussan puolella!

Hakki nukkuu nyt. Minä laitan vielä pyykit kuivumaan, ja vetäydyn sitten itsekin petiin. Öinen rauha laskeutuu - joksikin aikaa!

Ydinperhe vs. uusperhe

Minä olen kasvanut perinteisessä ydinperheessä: äiti, isä ja kaksi lasta. Perheemme on ollut lapsen näkökulmasta myös hyvin onnellinen - ei repiviä riitoja, ei alkoholin käyttöä, sen sijaan runsain mitoin turvallisuutta, läsnäoloa ja kannustusta. Tänä päivänä vanhempani ovat Hänen Aurinkoiselle Korkeudelleen rakastavat mummu ja ukki.

Omat hyvät kokemukseni ydinperheestä vaikuttavat luonnollisesti siihen, että mielestäni ydinperhe on ehdottomasti paras perhemalli. Kaksi aikuista sitoutuu ensin toisiinsa, ja tämän jälkeen yhteisiin lapsiin. Lasten hyvinvointi on sataprosenttisesti molempien perheen aikuisten yhteinen asia, ja aika lasten kanssa perheen yhteistä laatuaikaa. Tämä yhteinen aika on perheen toiminnalle sekä tavoite että perusta.

Kun vanhemmat eroavat, loppuu isän ja äidin sitoutuminen toisiinsa. Mutta hyvässä erossa vanhemmat ovat edelleen sataprosenttisesti sitoutuneita yhteisiin lapsiinsa, ja he hoitavat eron huomioiden lastensa hyvinvoinnin. Ero ei ehkä ole lasten hyvinvoinnin kannalta paras ratkaisu, mutta eivät myöskään marttyyrivanhemmat, jotka pysyvät yhdessä ainoastaan lastensa takia.

Useimmiten eronneet vanhemmat haluavat rinnalleen uuden kumppanin. Nämä äidit ja isät ovat ensisijaisesti sitoutuneita lapsiinsa, mutta haluavat parisuhteen, johon sitoudutaan äitiyden ja isyyden sallimissa rajoissa. Esittelen nyt hyvin henkilökohtaisen mielipiteeni niistä uusperhemalleista, joita eron jälkeen rakennetaan.

1. Toisella osapuolella lapsi / lapsia, toinen osapuoli lapseton
Kun vain parisuhteen toisella osapuolella on lapsia, pidetään lähtökohtana, että suhde toimii ns. lasten ehdoilla ja lapseton osapuoli iloisesti hyväksyy tilanteen. Lapsettoman osapuolen odotetaan sitoutuvan sekä parisuhteeseen että kumppanin lapsiin, kun taas lapsia omaava osapuoli on sitoutunut ensisijaisesti lapsiinsa ja lasten asettamissa rajoissa parisuhteeseen. Ei kuulosta kovin tasapuoliselta, sanoisin...

Jotta tämänkaltainen parisuhde voi toimia, pitää lapsettomalla osapuolella olla mielestäni vahva oma elämä parisuhteen ulkopuolella. Hän tarvitsee jotain omaa, jotain sellaista, mitä ei tarvitse jakaa kumppanin saatikka tämän lasten kanssa. Ja ne puheet, että tämä lapseton osapuoli rakastaisi kumppaninsa lapsia kuin omiaan, ovat sen sortin höpönlöpöä, että en ymmärrä, kuka sellaista viitsii uskotella saatikka uskoa. Ihmiset sitoutuvat omiin lapsiinsa, piste.

Selvää on, että lapsettoman osapuolen tulee joustaa ja ymmärtää, mitä sitoutuminen lapsiin tarkoittaa. Mutta lapsia omaavan osapuolen tulisi myös muistaa, mitä on sitoutuminen parisuhteeseen. Jos lapseton osapuoli on vain apu yksin- tai yhteishuoltajan arjessa, ja tämän tarpeet ja toiveet aina alistetaan lasten tarpeille tai toiveille, ei kyseessä ole mikään normaali, tasa-arvoinen parisuhde. Mikäli lapsetonta osapuolta ei pystytä kohtelemaan kunnioittavasti, arvostavasti ja tasapuolisesti, on kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta parasta, että lapsia omaava osapuoli etsii itselleen sellaisen kumppanin, jolla on myös lapsia. Katso kohta 3.

2. Toisella osapuolella lapsia entisestä liitosta ja uuden kumppanin kanssa yhteinen / yhteisiä lapsia
Kun parisuhteen lapsia omaava ja aikaisemmin lapseton osapuoli hankkivat yhteisiä lapsia, tulee sitoutumiseen uusi kohde, yhteinen lapsi. Kun parisuhteen osapuolet sitoutuvat aina ensijaisesti lapsiinsa, on nyt parisuhteen osapuolilla yhteinen tavoite, yhteisen lapsen hyvinvointi. Toinen osapuoli on edelleen sitoutunut myös aiemmasta liitosta syntyneisiin lapsiinsa, joihin yhteisen lapsen vanhempi ei ole samalla lailla sitoutunut. Nämä lapset ovat toki puolisisaruksia yhteiselle lapselle, mikä tasoittaa tietä, mutta sitoutumisten vaakakuppi ei ole edelleenkään tasapainossa.

Tämän perhemallin onnistuminen riippuu paljon siitä, minkälainen on parisuhde. Jos sitoutuminen parisuhteeseen on vähäistä ja uusperheen ongelmat tuntuvat liian hankalilta, on myös helppoa miettiä, että arki ilman uusperhettä voisi toimia paremmin. Yhteisen lapsen hyvinvoinnin kannalta molempien vanhempien läsnäolo on kuitenkin tärkeää, minkä tulisi lisätä sitoutumista myös parisuhteeseen. Mutta lapsen takia parisuhde tuskin pysyy koossa tässäkään tapauksessa, jos siinä ei ole mitään lapsesta riippumatonta sisältöä ja tunnetta.

3. Molemmilla osapuolilla on lapsia entisistä liitoista, ei yhteisiä lapsia
Tämä vaikuttaa parhaimmalta uusperheratkaisulta: kummallakin osapuolella on lapsia, ja he sitoutuvat parisuhteeseen samalta pohjalta. Kumpikin ymmärtää toisen tilanteen, ja sitoutumisten vaakakuppi on tasan. Ei kuitenkaan sovi unohtaa henkilökemiaa - tulevatko lapset keskenään toimeen? Jos lapsilla on keskenään vaikeaa, heijastuu se pian perheen aikuisiin. Ja miten käy parisuhteen, jos hyvin usein keskustellaan tyyliin "Sinun (ilkeät ja huonosti kasvatetut) kakarasi kiusaavat taas minun (kilttejä ja hyvin käyttäytyviä) lapsiani." Onnistuuko sitoutuminen parisuhteeseen, jos lapset eivät voi uusperheessä hyvin? Aikuiset ovat kuitenkin kumpikin sitoutuneita ensijaisesti lapsiinsa.

4. Molemmilla osapuolilla on lapsia entisistä liitoista, lisäksi yhteinen / yhteisiä lapsia
Jos mallin 3 mukainen uusperhe on toiminut, tuskin yhteisen lapsen syntyminen enää muuttaa tilannetta olennaisesti. Toki uusi tulokas muuttaa aina kuvioita ja on oma haasteensa, ongelmien paikkaajaksi häntä ei kannata kaavailla.

Tämä perhemalli on muuten Maajussi-Harrilla ja morsian Susannalla; yhteisen lapsen syntymänkin jälkeen suunnitellaan onnellisesti häitä! Tällä näytöllä on ilman muuta todettava, että malli toimii! Pohjanmaalla on sitouduttu onnistuneesti lapsiin ja parisuhteeseen.

*************************
Kyllä uusperhekin on ihan hyvä perhemalli. Mutta se on nimenomaan ihan hyvä. Vanhemmuus on aina haastavaa, ja uusperhe vaatii jäseniltään vielä vähän enemmän. Pitäisi olla kypsä aikuinen ja ottaa niskalenkki itsekkyydestä, mustasukkaisuudesta, herkkänahkaisuudesta ja lyhytjännitteisyydestä. Kuitenkin me kaikki olemme vain ihmisiä, jotka onnistuvat välillä paremmin ja välillä huonommin. Mutta en ihmettele, että uusperheet hajoavat ydinperheitä useammin.

Ydinperhettä pitäisi osata arvostaa enemmän. Hyvä ydinperhe on selkeä ja turvallinen. Ennen kuin päättää hajottaa ydinperheen, kannattaa ilman muuta harkita vielä kerran ja sitten vielä kerran. Luvassa on jatkossa vain jotain ihan hyvää..?

Kummallinen käsite, mikä liittyy toisinaan hajonneisiin perheisiin, on myös "vapaat viikonloput". Kun lapset viettävät viikonlopun toisella vanhemmalla, on toisella vapaata. Näin lasten tapaamiset tietenkin toimivat, mutta tämä kuulostaa kuin lapsista tulisi saada säännöllisesti lomaa. Ydinperheessäkin parisuhdeaika on toki tärkeää ja lapset on tästä syystä hyvä välillä viedä hoitoon, mutta kuka haluaa lapsistaan vapaata joka toinen viikonloppu? Perhe on perhe, koska se haluaa viettää aikaa yhdessä. Olen usein ajatellut, että "vapaa viikonloppu" -käsite tulisi korvata jollain muulla termillä. Miten olisi esimerkiksi, jos puhuttaisiin vain äidin / isän viikonlopuista?

Omassakin tapauksessani uusperhekuvioihin (malli 2) liittyy opeteltavaa. Mutta on hieno asia, että Hakilla on puolisisaruksia. Äidin iän huomioon ottaen "koko"sisaruksia ei taida tulla.

Soseralli

Minusta oli tosi jännittävää aloittaa kiinteiden ruokien antaminen Hänen Aurinkoiselle Korkeudelleen. Aloitin, kun Hakki oli reilut viisi kuukautta ja tiukasti neuvolan ohjeiden mukaan, ensin perunaa, seuraavalla viikolla lisäksi porkkanaa jne.. Soseutin perunan muuten sellaisella säiliöllisellä valkosipulipuristimella, kun sauvasekoitinta ei perunan muussaamiseen suositeltu. Hakille on ruoka alusta alkaen maistunut hyvin. Uudet maut ovat yleensä aluksi puistattaneet, mutta mielellään syömistä on silti jatkettu. Työkaverini antoi minulle läjän vauvaruokien ohjeita, jotka hän oli saanut käymältään työväenopiston vauvaruokakurssilta. Niitä olen hyödyntänyt ja valmistanut Hakille mm. kalapataa, possupataa ja broileririsottoa! Nämä ruokasoseet pyrin tekemään itse, mutta hedelmä- ja marjasoseet ostan purkeissa.

Iltavakiomme on kaurapuuro luumusoseen kera. Käytän puuroon ihan tavallisia pikakaurahiutaleita. Aamupuuroa varten on tullut ostettua valmiita puurojauheita, jotka ovat mielestäni hirvittävän kalliita. Mutta ovathan ne helppoja. Maltillisen alun jälkeen olen nyt maistattanut uusia makuja vähän nopeammin kuin yksi ruoka-aine viikossa, mutta ihan hyvin kaikki on sujunut. Mitään allergisia reaktioita en ole havainnut. Pientä näppylää näkyi kerran poskissa, ja silloin oli menossa uutuutena persikka, mutta se saattoi johtua muustakin. Pitää seurata tilannetta ottaessani persikan uudelleen listalle. Mauista toistaiseksi vaikein on ollut vadelma, jonka makuun pääseminen on kestänyt.

Soseitten valmistaminen Hakille on mukavaa. Mutta on pakko tunnustaa, että syöttäminen ei aina sitä ole. Jotenkin se sotku, minkä Hakki ruokaillessaan saa aikaiseksi, tekee välillä pahaa. Ja jos Hakki on siistillä tuulella, niin enköhän itse saa pudotettua ne liukkaat soseet lusikasta joko Hakin vaatteille tai lattialle. Soseruokailussa vallitsee Murphyn laki: kaikki, mikä voi mennä pieleen, myös menee.

Soserallin "jännittäviä" käänteitä:

Sosemöykky tipahtaa lattialle. Ei hätää, koirat siivoaa.. mietin. Seuraavaksi perässä tipahtaa nokkamuki suoraan soseen keskelle. Se siitä, äiti siivoaa sittenkin...

Kohdistan lusikkaa keikkuvan pään keskellä olevaan aukkoon. Keskityn, ja huomaamatta siirrän lautasta mukana. Salamannopeasti pieni käsi isketään lautasen keskelle, ja saalis läpytellään housuille ja pöydälle. Se siitä, kyllä äiti siivoaa...

Se soseista - hyvää ruokahalua!

Kummiudesta

Hakilla ei ole yhtään virallista kummia. Hänen Aurinkoista Korkeuttaan ei liitetty kasteella kirkkoon, sillä päätimme, että hän saa aikanaan tehdä omat ratkaisunsa itse. Nimi ilmoitettiin ilman seremonioita maistraattiin, sukulaisille ja ystäville. Tätä eivät tuntuneet pistävän pahakseen myöskään sukulaiset, sillä ristiäisiin / nimiäisiin kokoontuminen olisi ollut työlästä kaikkien asuessa eri paikkakunnilla.

Mutta mitenkäs Hakki? Hänellä ei ole papereihin nimettynä kummitätiä eikä kummisetää. Kuka muistaa Hakkia ja on hänelle aikuisystävä? - Minä luotan siihen, että Hakilla on aina välittäviä ihmisiä ympärillään. Ihmisiä, jotka pitävät hänestä ja muistavat häntä siksi, että haluavat - eivät papereihin kirjatun velvollisuuden johdosta. En toki väitä, että kummius olisi kaikille vain ikävä velvollisuus, josta ei ole iletty kieltäytyä, mutta pahimmillaan se voi olla niin. Jos luonteva kanssakäyminen lapsen perheen kanssa puuttuu, yritetään kummius hoitaa "pakollisilla" joulu- ja syntymäpäivälahjoilla. Ja näiden lahjojenkin ostaminen on tuskaa, koska lapsi mieltymyksineen ja tarpeineen on vieras. Tämänkaltaisesta väkinäisestä kummiudesta nauttii tuskin kukaan.

Joskus on vain niin, että ne ihmiset, jotka kuuluvat lähipiiriin lapsen syntyessä, eivät siinä enää vuosien päästä olekaan. Muutetaan, erotaan tai yhteydenpito hiipuu muuten vain. On ihmisistä kiinni, kuinka vahva side kummius on, ja kuinka se koetaan, jos etääntymistä tapahtuu. En näe Hakin elämässä puutteena sitä, että viralliset kummit puuttuvat. Kukaan Hakin elämän tärkeistä ihmisistä ei tule aikojen saatossa olemaan muita tärkeämpi siksi, että hän on Hakin kummi. Tai vähäarvoisempi, koska hän ei ole. Toivon Hakille vapaaehtoista ystävyyttä ja välittämistä, ihmisiltä hänen ympäriltään, koko hänen elämänsä ajalle. Jos näin käy, on hän saanut paljon.

Hänen Aurinkoisella Korkeudellaan on tällä hetkellä leikisti kummitäti. Tämä "kummitäti" tuli miehensä kanssa ensimmäisinä vieraina synnytyslaitokselle Hakkia tervehtimään, hän on paikannut Hakin isän poissaoloja vauvauinneissa, hän on muistanut ja tukenut sekä äitiä että vauvaa. Koska ystävyytemme on kestänyt jo parikymmentä vuotta, ei sitä enää pienet asiat heittele. On mukavaa, että häntä kiinnostavat Hakin ja minun kuulumiset, hän jaksaa kuunnella, hän pitää Hakkia sylissä ja tukee välillä myös arjen organisointiongelmissa tarjoamalla käytännön apua. Ei pakollisia lahjoja vaan aikaa yhdessä. Ja minulla pysyy myös mieli virkeänä, kun seuraan läheltä tämän ystäväni värikkäitä elämänvaiheita..

Tämä leikkikummius voi välillä unohtua, jos olemme liian kiireisiä tahollamme. Mutta silloin kukaan ei ole laiminlyönyt velvollisuuksiaan eikä huonoa omatuntoa tai pahaa mieltä tarvitse pitää. Todellinen yhteys ihmisten välillä ei katoa, vaikka välillä olisi taukoakin. Se on ystävyyttä, virallista kummiutta aidompaa elämää.

Jaksaminen on yksilöllistä

Niin paljon kuin äitiydestä nautinkin, on välillä hetkiä, joina jaksaminen on kortilla. En ole koskaan ollut mikään tehopakkaus, ja nyt kun vauva on priorisoitu ykköseksi, monet muut asiat ovat retuperällä. Sitä miettii, että olenko tosiaan niin laiska ja hidas, etten pysty hoitamaan kaikkea hyvin, mutta omat rajoitteet on hyväksyttävä ja oltava armollinen itselleen. Tai näin yritän ajatella. Hakki on kuitenkin iloinen ja voi hyvin, se on minulle kaikista tärkeintä.

Jaksamistani olen usein pohtinut, mutta nyt asia on erityisen ajankohtainen. Minulla on kaksi koiraa, ja olen miettinyt nuoremman koiran antamista tuttuun perheeseen. Minulla on ollut 90-luvun alusta lähtien aina yksi tai kaksi koiraa, ja ne ovat olleet silmäteriäni. En olisi ikinä uskonut, että pohdin koirasta luopumista lapsen tultua, mutta näin on kuitenkin tänä päivänä tilanne. Väitän silti, etteivät koirat ole olleet minulle lapsen korvikkeita vaan nykyisen ajankäytön haastavuus on hälventänyt koiran omistamisen iloa ja tuonut tilalle syyllisyyttä hoitamattomista turkeista ja silitysten vähyydestä. Ajattelen koirankin etua: olisiko toisaalla parempi koti kuin mitä minä voin tänä päivänä tarjota?

Sain koirille omistautuneelta ystävältäni kritiikkiä suunittelemastani koiran luovutuksesta. Miten niin en jaksa, hänellä on koirankasvattajatuttava, jolla on kolmenkymmenen koiran kennel, mikä tarkoittaa montaa pentuetta yhtä aikaa, ruokintaa, astutuksia, synnytyksiä, pentujen katsojia, siivoamista.. Hoidettavana on myös iso maalaistalo ja yksi lapsi. Ja kaikki hoituu!! Ja nyt minulla surkimuksella ei muka hoidu kaksi koiraa yhden lähes 8 kk vanhan lapsen ohessa. Motiivini ovat siis vähintääkin kyseenalaisia.

Niin. Mutta kukaan muu ei elä minun elämääni kuin minä. Kukaan muu ei tunne tilannettani niin hyvin kuin minä. AINA löytyy se vertailukohde, joka on jaksavampi, energisempi, parempi organisoimaan. Se, jolla hoituu. On toki hienoa, että on näitä ihmisiä, jotka synnyttävät kolmoset ja väittelevät sen päälle tohtoriksi, tai jotka juhlia varten aina leipovat ne seitsemän sortin pikkuleivät, täytekakut ja vielä edellisenä yönä ompelevat itselleen kansallispuvun juhla-asuksi. Ja eihän niitä superäitejäkään voi muuta kuin ihailla, niitä, jotka parvekkeelle rakennetussa kasvihuoneessa kasvattavat biodynaamisesti lastensa ruokien raaka-aineet tai jotka iloisesti hymyillen kasvattavat kymmenpäistä ihmelapsilaumaa. Puhumattakaan heistä, joiden vartalossa ei ole enää kolmen kuukauden päästä synnytyksestä jälkeäkään löystyneestä norsunnahasta saatikka raskauskiloista, tai jotka imetyksen ohessa onnistuvat lukemaan Tolstoin Sodan ja rauhan ja muina joutoaikoina nypläämään pitsit jokaiseen vauvan pyyhkeeseen ja lakanaan.

Minä olen ihminen, joka osaa varsin hyvin olla tekemättä yhtään mitään. Minä nautin siitä, että voin vain olla. Odotusaikana ihmettelin itsekseni äitejä, joilla kävi aika pitkäksi äitiyslomalla ennen vauvan syntymää. Ei vain minulla. Monet olivat pesseet vauvan vaatteetkin jo kahteen kertaan, että on sitten tulokkaalla varmasti puhdasta päälle. Tarpeetonta lienee sanoakaan, etten minä pessyt niitä vauvan vaatteita ennen käyttöä kertaakaan... Nyt olen kyllä ehtinyt pestä niitä ihan riittämiin.

Rimaa omalle jaksamiselle ei voi asettaa muiden ihmisten saavutusten perusteella. Jokaisen on arvioitava itse voimavaransa ja elämäntilanteensa prioriteetit. Minusta ei koskaan tule superäitiä eikä joka kodin tehopakkausta, mutta minä olen Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Äiti. Ja kun hymyilevä ja terve Hakki jokeltelee tai keinuu tyytyväisenä äitinsä sylissä nuotin vierestä lauletun sammakko-laulun tahdissa, tiedän, että jossain asiassa olen onnistunut ihan hyvin. Näillä voimilla ja näillä kyvyillä, armollisesti arvioituna - pitääkö riittää enempään?