Hunajaa korville

- "Niin reipas poika!"
- "Olisipa kaikki lapset samanlaisia!"
- " Aivan ihana lapsi, niin avoin ja luottavainen!"
- "Tänäänkin ollut niin iloinen ja hyväntuulinen."
- ("Lapsesi kaiveli kukkapurkista multaa lattialle..")

Ryhmiksestä kuuluu hyvää! Hakki viihtyy hoidossa mainiosti, ja viime viikolla loppui myös itkeminen aamulla sinne jäädessä. Toki itkuisuus voi vielä tulla takaisinkin. Hoitajat ovat olleet erittäin tyytyväisiä Hakkiin, ja pitävät häntä mukavana ja helppona lapsena. Kauhean hienoahan se on ollut kuulla noin positiivisia kuulumisia. Kun olen mennyt iltapäivisin Hakkia hakemaan, olen päässyt hetken seuraamaan häntä ennen hän havaitsee minut, ja hyvin touhukkaana hän on ollut. Yhtenä päivänä hän oli toisen samanikäisen kanssa "kiinniottajana" isompien frisbee-pelissä... Nämä pienet tuskin pääsivät edes koskemaan koko frisbeehen, mutta hurjan jännittävää tuntui silti olevan..! Nauratti katsella.

Minullakin on sitten takana jo kaksi viikkoa töissä. Mitähän olisi palaute minusta, jos sen saisin..?
- "Tuokin änkyrä on sitten tullut takaisin."
- "Lihonut ja vanhentunut, ihan selvästi."
- "Kulkee muuten ihan samoissa vaatteissa kuin ennenkin, kiristävät vaan enemmän."
- "Taitaa olla jokseenkin hiekkalaatikolla vielä näiden töiden suhteen.."

Töissäkäynti ei olekaan niin kamalaa kuin pelkäsin. Kummasti sitä vaan loksahtaa niihinkin rutiineihin, ja kun Hakki viihtyy hienosti hoitopaikassaan, saa päivisin keskittyä tekemään töitä murehtimatta Hakin oloa. Olen jo aloittanut työvaatehankinnat ostamalla yhdeksän paria uusia sukkia.. Uusi olkalaukku pitäisi vielä ostaa, ja housuja ja puseroita.. Ehkä jopa jakku? Vaatteiden sovittelu ei toden totta ole mielipuuhaani, joten todennäköisesti seuraavaksi hankin sen laukun! Uusi työviikko alkaa, ja olen ihan hyvällä mielellä! Uskomatonta!

Kirjallinen yöpöytä: Jo Nesbo, Pelastaja
Onneksi tässä kirjassa apulaispoliisipäällikkö Harry Holen ryyppyputki on lyhyt - on niin masentavaa lukea, kun "pedot" vievät taitavaa poliisia mukanaan. Kirjassa liikutaan Pelastusarmeijan ja vähäosaisten maailmassa, ja juoni on melkoinen! Välillä elämän raadollisuus näyttäytyy kirjassa niin karuna, että tekisi mieli hetkeksi sulkea kannet, mutta kun on pakko tietää, kuinka käy... Huh, miten hyvä kirja - rankalla ja ajatuksia herättävällä tavalla!

Energiaa etsimässä

Nyt kun on viikko töitä takana, ja olen ollut illat kuin peräpeiliin ammuttu karhu, on hyvä aika miettiä jaksamista. Koska jotenkin täytyy kuitenkin jaksaa. Kun lapsi oireilee kotona hoitopäivien jälkeen, on itsensä pidettävä kasassa. Minä kyllä luulen, että Hakki tottuu uuteen päiväjärjestykseen paremmin kuin minä. Hakilla on mennyt hoidossa hyvin: hän syö miehekkäästi, nukkuu kuin murmeli ja kakkaa kuin dinosaurus. Ja hänellä on jo leikkikavereitakin! Iltaoireilukin on ollut mielestäni vähenemään päin.

Minä aloitin keväällä lenkkeilyn. Olen aina pitänyt hölkkäämisestä, mutta se on siitä huolimatta jäänyt hyvin usein taka-alalle. Kun on tehnyt kävelylenkkejä koirien kanssa, ei ole enää huvittanut lähteä juoksemaan. Nyt kun meillä on vain Neiti Koira kotona, jonka kanssa tehtävät lenkit ovat Neidin laiskuuden vuoksi vähäisiä, riittää vielä energiaa muuhunkin ulkoiluun. Kun aloitin harrastuksen keväällä, olin toden totta rapakunnossa. Kävin hölkkäämässä 10 - 15 minuuttia, ja sekin teki tiukkaa. Matkan mitasta ei kannattanut edes puhua. Minulla on päässäni sellainen fiksaatio, että jos lähtee hölkkäämään, sitten pitää hölkätä koko suunniteltu matka, välillä EI SAA kävellä. Tämän kuun alussa saavutin omalla kohdallani merkittävän rajapyykin - jaksoin juosta lähellämme sijaitsevan reilun viiden kilometrin mittaisen kuntopolun kokonaan ympäri! Että se tuntui hienolta!

Nyt töiden alettua juoksemisen merkitys on entistä suurempi. Aloin saman tien kärsiä päänsärystä ja kireydestä, mutta alkuviikosta näytti siltä, että tästä huolimatta lenkille ei ole iltaisin lähtemistä. Hakki roikkui minussa kiinni, ja pitkien erossa vietettyjen päivien jälkeen en voinut tehdä hänelle sitä, että jättäisin hänet. Yhden kerran puin jo lenkkivaatteetkin päälle, mutta itkuinen taapero sai äidin muuttamaan suunnitelmaa. Torstai-iltana tein sen sitten jo kuitenkin, lähdin lenkille. Ja Hakki vilkutti minulle isänsä seurasta ihan tyytyväisenä. Kolme, neljä kertaa viikossa riittäisi minulle vallan hyvin, mutta katsotaan nyt, kuinka tämä menee. Muita harrastuksia en tämän lenkkeilyn oheen todellakaan tarvitse. Tai no, luenhan minä kirjoja ja bloggaan, mutta ne eivät ole Hakilta pois.

Hakin kanssa harrastuksissa käymisen olen myös jättänyt tältä syksyltä. Ei muskaria, ei jumppaa, ei uintia (no, uimaanhan meitä ei edes otettaisi, kun Hakilla on edelleen niitä riivatun molluskoita). Tuo päivähoito on niin suuri juttu itsessään, että iltaisin ja viikonloppuisin ei tarvita enää aikataulutettuja menoja. Pitää katsoa tilannetta joulun jälkeen, sitten ehkä voisi jo ajatella jotain mukavaa harrastusta yhdessä.

Toivotaan, että minä saan juosta omat juoksuni, ja jaksan kotona ja töissä hymyillä ihan aidosti, ilman jatkuvaa hammasten kiristelyä. Siis lenkkipolulle, mp3-soittimen kuulokkeet korviin ja menoa tahdittamaan The 69 eyes, Kings of Leon tai joku muu musiikkikirjastoni aarre. Ulkopuolisesta voi näyttää, että siellähän edetään sutjakasti kuin kirmaava teletappi, mutta minä olen kuitenkin hetkiseksi löytänyt sisäisen gasellini...

Kirjallinen yöpöytä

Tess Gerritsen: Mefisto-klubi
Mefisto-klubissa ollaan yliluonnollisen pahan jäljillä, tai näin ainakin Mefisto-klubilaiset ajattelevat. Kuolinsyyntutkija Maura Isles ja etsivä Jane Rizzoli eivät jaa tätä käsitystä. Raa'at murhat ovat kuitenkin totta, ja murhaaja jättää jälkeensä demoneiden merkkejä. Mielenkiintoinen dekkari, ja mystiikassa on omaa karmaisevaa viehätystään. Tämä ei ollut minulle dekkareiden eliittiä, hyvää luettavaa kuitenkin.

Virpi Hämeen-Anttila: Muistan sinut, Amanda
Olen pääsääntöisesti pitänyt hurjasti Virpi Hämeen-Anttilan romaaneista, mutta tämä oli pettymys. Oli juonessa oma jujunsa ja mielenkiintonsa, mutta puuduttavat 70-luvun taistolaismuistelot saivat kyllä minut tylsistymään kerran jos toisenkin. Kirjan päähenkilöt olivat kuitenkin koskettavia, ja heidän elämänsä käänteet pitivät niin paljon kiinnostusta yllä, että kirjan halusi lukea loppuun.

Puuttuva sana

.. eli ei reteä kaveri äitiä huutele..!

Pakko se on jo tunnustaa: Hakin sanavarastoon ei kuulu sana "äiti". Minä olen kyllä yleensä väittänyt, että Hakki osaa tuon sanan, ja joskus aiemmin jotain sen suuntaista kuuluikin, "äittä" tai jopa ihan oikein "äiti". Mutta pitkään aikaan "äiti" ei ole enää kuulunut käytettyjen sanojen joukkoon. Tämä korostuu nyt siksikin, että Hakki on oppinut enemmän sanoja. "Isä" ja "isi" tulevat erinomaisesti, ja niitä toistellaan noin 100 kertaa päivässä. Myös siskonsa nimen Hakki osaa sanoa, sekin on tehokäytössä. Ja hän hallitsee myös sellaisia sanoja kuin "ei", "pois", "poppu" (loppu), "kiitos", "pää", "suu", "popo" (mopo), "pippi" (lippis), "pai" (banaani), "pappa" (vaippa), "kakka", "pupu", "heihei", "hauhau" (koira) ja "pallo". Mutta ei äitiä, ei...

Olen yrittänyt selittää tätä itselleni sillä, että olen ollut Hakin elämässä niin tiiviisti läsnä, että minua ei ole tarvinnut juurikaan huudella. Vai onko Hakki edelleen sitä mieltä, että äiti ja hän ovat yhtä? Omaa nimeään Hakki ei myöskään yritä sanoa. Saattaa olla, että Hakin näkemys "äiti"-sanasta on "aija", mutta en ole varma. Minä vain olen. Minua ei kutsuta miksikään. Nyyyh.

Räkää ja kyyneleitä

Nyt on sitten harjoittelut harjoiteltu ja ryhmäperhepäiväkodissa käyminen alkaa tosissaan ensi viikolla. Voi tosin olla, että Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Isän sairasloma jatkuu, ja jos näin on, pidetään hoitopäivät edelleen normaalia lyhyempinä. Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Isä osti tässä rullaluistimet ja kaatui niin pahasti, että kylkiluu murtui. Vaiva estää fyysisen puoleisen työn, mutta ei onneksi Hakin kanssa olemista.

Jo nyt saimme pientä tuntumaa siitä, mitä sairastelurintamalla päivähoidon myötä voi tapahtua. Viikko sitten ryhmiksessä pari lapsista valutti kamalaa liisteriä nenästään, ja tällä viikolla samaa tuotosta tunki esiin Hakin nykeröstä. Yöllä on yskitty ja oltu tukkoisia, ja nenä on ollut välillä kuin kuorrutettu räällä. Hakki ei siedä nenän pyyhkimistä, joten kauhealla tappelulla sitä on aina välillä yritetty puhdistaa.

Kuluneen viikon aikana Hakki on myös joka päivä jäänyt yksin ryhmikseen. Maanantaina piipahdin kirjastossa aamupäiväulkoilun aikana, ja Hakki jäi parkumaan pihalle. Hän myös parkui tullessani takaisin, oli nimittäin lymyilemässä aidan vieressä ja saapumiseni laukaisi taas itkun. En viipynyt poissa kuin noin 20 minuuttia - teki mieli käydä kirjastossa juosten, mutta pakotin itseni toimimaan rauhallisesti. Keskiviikkona tuli kuvioihin jo sekin, että hoitaja nukutti Hakin päikkäreille. Siinäkään ei ollut mitään ongelmaa. Joka kerta kun minä tai isänsä on jättänyt Hakin hoitoon, on tullut itkua, mutta aina se on pian mennyt ohi. Hakille on tullut haikeuden hetkiä yksinoloaikana, mutta hän on jo osannut hakea lohtua hoitajalta. Ja yksi tärkeä asia on OMA KASSI. Hakki sai kummitädiltään kuvissa näkyvän hienon kassin päivähoidon aloitusta varten, ja tämä kassi pakataan joka aamu mukaan. Kassiin asetellaan pupu ja unirätti, joka on kyllä tunnistettavissa myös äidin yöpaidaksi... Ja kassin tavaroita tutkimalla ja nuuhkimalla saa Hakki helpotusta surkeaan oloon.

Pääsääntöisesti Hakki vaikuttaa viihtyvän hoidossa. Ruoka maistuu, uni tulee ja toisten lasten mukana on mukava haahuilla. Vielä on toivomisen varaa siinä, miten toiset lapset ottavat Hakin joukkoonsa, mutta uskon, että sekin asia tulee kuntoon ajan kanssa. Mutta sekin näkyy jo, kuinka rankkaa tällainen hoito Hakille on. Yöt ovat olleet levottomia, eikä pelkästään nuhan takia. Hakki on siirtynyt lähes joka yö omasta sängystään isoon sänkyyn nukkumaan, ja yhtenä yönä hän kiljui pitkään "ei, ei, ei" ja läpsi äitiään... Iltaisin on podettu känkkäränkkää, rauhattomuutta ja ylivilkkautta. Ja takertuminen on tullut kuvioihin - ei Hakki normaalisti ole halunnut jatkuvasti syliin ja roikkunut äidissä kuin pieni apinavauva.

Kävin itse keskiviikkona työpaikallani juttelemassa sijaiseni kanssa, joka ei ole enää maanantaina talossa aloittaessani työt. En kyllä todellakaan joutunut minkäänlaisen valtavan innostuksen syövereihin kuullessani meneillään olevista asioista. Jos en olisi jo saanut ilmoitusta rahallisen korvauksen maksamisesta tililleni menetetystä ajasta lapsen kanssa, olisi ollut hyvin vaikea nähdä koko touhussa mitään mieltä. Minua ahdistavat käytännön järjestelyt: Katsotaanko minua kieroon, kun mahdollisesti ja todennäköisesti joudun lähtemään ennen kokousten loppua kotiin ehtiäkseni hakemaan Hakin hoidosta? Kuinka saamme organisoitua työreissut? Kuinka selviän odottavasta työsumasta, kun aivot toimivat vielä hiekkalaatikko-taajuudella? Ja kuinka minä kestän päivät erossa Hakista ja kuinka jaksan illat, jos ne aina menevät väsymyksen ja kiukuttelun merkeissä? Juuri nyt masentaa pahasti, eikä ole helppoa nähdä valoa tulevassa arjessa. Ihanat päivät kotona ovat ohi.

Päivähoitotreeneissä

Nyt on sitten jo viikko takana päivähoitoharjoittelua. Hyvin varovaisesti me on aloitettu, mutta joka päivä on käyty ryhmäperhepäiväkodissa. Kahtena päivänä menimme niin aikaisin, että ehdimme aamupalalle, ja perjantaina nukuttiin jopa päiväunet hoitopaikassa. Minä piipahdin tällöin Hakin nukkuessa kotona syömässä, mutta muuten en ole häntä vielä yksin jättänyt.

Ulkoiluaikaan ryhmäperhepäiväkotimme pihalle tulee myös toisen ryhmiksen lapsia sekä perhepäivähoitajia lapsineen. Ulkona Hakille onkin löytynyt mukavasti seuraa, mutta sisällä huomaa sen, että oma ryhmä (josta kyllä vielä puuttuu osa lapsista) ei ole vielä hyväksynyt Hakkia joukkoonsa. Kovin helposti lelut halutaan ottaa Hakilta pois, ja häntä kielletään tulemasta leikkeihin mukaan. Onneksi Hakki ei vielä tajua loukkaantua näistä eleistä, mutta pihalla olen huomannut, että lapset yleensäkin viis veisaavat toisten lasten torjunnasta. Tietty paksunahkaisuus kasvaa päiväkotimaailmassa. Se on varmaan ihan hyväkin.

Hoitajat vaikuttavat mukavilta, ja uskon, että Hakki sopeutuu kyllä. Mutta raskasta tämä päivähoito on - Hakki on ollut nyt todella väsynyt. Ruokailut ovat sujuneet hoidossa hyvin, ja ulkona mennään iloisesti pitkin pihaa, Hakki ei todellakaan roiku siellä lahkeessani. Mutta välillä on tultava äidin luokse, päästävä syliin ja pujotettava käsi äidin paidan sisään... Rintojen suunnalta löytyy edelleen rauhoittavaa voimaa vaikkakaan ei maitoa, hah.

Minä olen jaksanut hehkuttaa ryhmäperhepäiväkodin ulkoisia puitteita: tunnelmallinen puutalo ja iso, vehreä piha. Valitettavasti tässäkin asiassa on kääntöpuolensa. Iltaisin päiväkodin pihaan pesiytyy muuta porukkaa, ja mitä ilmeisimmin tällä porukalla on siisteyskasvatus huonommalla tolalla kuin päiväkäyttäjillä. Evästelyn jämät roskineen jäävät pihalle, ja ruoanvalmistusta kokeillaan. Hiekkalaatikkoon on kaadettu sytytysnestettä, ja nuotiota on yritetty sytyttää. Myös kirjoittamista harjoitellaan, valitettavasti vain leikkivälineisiin ja talon seiniin. Ja jotkut superääliöt, joita koiranomistajienkin joukosta toden totta löytyy, ovat käyttäneet aidattua pihaa oman karvapallosen koirapuistona. Päiväkäyttäjille on sitten luonnollisesti jäänyt tästäkin haisevat todisteet. Olisiko tämä asia toisin jossain toisessa kaupungissa? Ovatko helsinkiläiset jo niin immuuneja kaikelle sille hyvälle, mitä heidän kotikaupunkinsa on pyrkinyt tarjoamaan, että mistään ei tarvitse välittää mitään? Kesäkuussa talossa oli käynyt murtovarkaitakin - murtosaalis oli heikko, mutta ilkivalta sitäkin suurempaa. Tällaisesta tulee todella ikävä olo, ja sitä tuntee suoranaista vihaa sotkijoita kohtaan. Miksi mitään kaunista ja hyvää ei saisi olla?

Kirjallinen yöpöytä

Stephenie Meyer, Houkutus
No niin.. minä olen sitten lukenut kirjan verran tällaista teinivampyyritarinaa... Hakin sisko on hurahtanut tähän Twilight-juttuun, nähnyt elokuvankin, ja kun hänen kehumansa kirja sitten suorastaan käveli minua vastaan kirjastossa, niin olihan se lainattava. Ihan hauska lukukokemus tuo oli, ja oli myös jotenkin hassua lukea nuorten mietteitä, joissa on aina niin kauhean suuri merkitys sillä, mitä toiset ajattelevat. Aikuisena olon hyviä puolia on ilman muuta se, että enää ei jaksa isommin välittää! Mutta sen verran välitän kuitenkin, että harkinnen piilokansia vampyyritarinan kakkososaan, jotta voin lukea sitä bussissa.. No, vielä en ole sitä lainannut, mutta sen verran tuo vampyyrin ja ihmisen nuori rakkaus viihdytti, että voisinpa lukea vähän lisääkin. Mutta aikamoista höpöä se kyllä on.

Sue Grafton, E niin kuin epäilty
E niin kuin epäilty kirjassa yksityisetsivä Kinsey Millhone on itse epäiltynä lahjusten ottamisesta, ja tästä syystä hän joutuukin työskentelemään omaan laskuunsa pystyäkseen todistamaan syyttömyytensä. Juttu on yllättävä ja hurjan jännä - kunnon dekkari jälleen kerran! Kirjassa on myös jonkinmoinen totuus liittyen yhteisvastuuttomuuteen, mitä mielestäni ilkivaltakin edustaa. "Pahaa maailmassa tekevät ne, jotka tuntevat menettäneensä kansalaisoikeutensa ja joutuneensa huonosti kohdelluiksi. Tyytyväiset ihmiset eivät (yleensä) väärennä shekkejä, ryöstä pankkeja tai tapa kanssaihmisiään." Mutta miten tehdään ihmisistä tyytyväisempiä, jotta hyvästä olosta voisi vaikka vähän jakaa muillekin? Että välitettäisiin toisista ja yhteisestä ympäristöstä? Tämän kun osaisi ratkaista. Dekkarissa puhuttiin muuten myös mielenkiintoisesta huonekasvista. Kinsey sai lahjaksi neptunus-viherkasvin, joka ottaa ravintonsa ilmasta ja haisee jalkahielle... Kasvi ei kaipaa hoitoa, joten kiinnostuin, mutta en vain löytänyt netistä mitään tietoa kukkasesta. Oliko neptunus höpöä sekin?

Käväisimme Lahdessa

Meillä on parhaillaan Hakin molemmat siskot viettämässä viimeistä kesälomaviikkoaan luonamme, ja sunnuntaipäivän ratoksi lähdimme Lahteen. Minua on pitkään houkuttanut päästä Lahden suurmäen päälle maisemia katselemaan, ja urheilukeskuksen alueella sijaitseva Hiihtomuseo tuntui myös sopivalta käyntikohteelta. Kovin paljon ohjelmaa ei kannata silloin suunnitellakaan, kun ollaan Hakin kanssa liikkeellä.

Lahden suurmäki oli korkeudessaan niin vaikuttava, että Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Isä ja Hakin nuorempi sisko päättivät jättää näköalatasanteen väliin. Myös Hakki jätettiin tällä kertaa seuraan, jossa teemana oli "Löydä sisäinen nyhverösi". Minä ja Hakin vanhempi sisko halusimme kuitenkin korkeuksiin ilman muuta. Ja se oli hienoa, maisemat oli upeat! Mäkihyppääjien rohkeus kyllä ihmetyttää, mitään hyppyhaluja en itsessäni tunnistanut. Löysin siis minäkin sisäisen nyhveröni...
Hiihtomuseo oli puolestaan antoisa kaikille retkemme osallistujille. Mäkihyppysimulaattori kiinnosti pitkään, samoin ammunta. Suksillakin pääsi sivakoimaan pätkälle muovilatua, ja lasketteluunkin oli oma simulaattorinsa. Vaihtuvien näyttelyjen osastolla oli lapsille oma teatteriosastonsa, ja siellä Hänen Aurinkoinen Korkeutensa pääsi turnajaishevosen selkään ja sai kruunun päähänsä - vihdoinkin jotain hänen arvollensa sopivaa! Tämä Hiihtomuseo oli hyvä kohde pienellekin, sillä siellä ei tarvinnut koko ajan pelätä, että pian on taas jotain kiellettyä käsissä. Rentouttavaa jo sinänsä! Aikaa museossa kului yllättävän paljon, ja kun päiväunet olivat automatkan aikana jääneet luvattoman lyhyiksi, alkoi väsymys nälän ohella vaivata Hakkia. Sitten piti vain vielä saada Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Isä pois museosta, jotta päästäisiin syömään ja kotimatkalle, jonka aikana Hakki voisi täydentää uniaan. Hakin isä sekosi toden totta ammuntasimulaattoreista - niitä piti käydä vielä "vähän" kokeilemassa ennen lähtöä!

Syömässä käytiin Renkomäen ABC:llä, ja väsynyt matkamies jaksoi kuin jaksoikin vielä riehaantua ravintolan leikkialueesta. Kiipeilysysteemi oli tarkoitettu 3-8 -vuotiaille lapsille, mutta hyvin Hakkikin siellä selvisi, kun vähän aluksi avitti menoa. Olipas mukava sunnuntai!