Kukuluku

Minua ja Hakkia pyydettiin seuraksi Kukuluku-vauvatanssiesitykseen. En ollut koskaan edes kuullutkaan moisesta, mutta innostuin välittömästi, sillä välillä on mukavaa lähteä jonnekin ja Hakki vaikuttaa olevan hyvin kiinnostunut musiikista ja rytmeistä. Hakki tykkää, että hänelle lauletaan, ja sylissä hän usein alkaa hytkyä lauletun tai levyltä / radiosta tulevan musiikin tahtiin. Rytmiin eläydytään myös lattialla ja syöttötuolissa... Hakilla on jo yksi laulukirja cd-levyn kera, ja kaksi uutta tilauksessa.

Kukuluku-tanssiesityksen kesto oli 30 minuuttia. Tilassa asetuttiin puoliympyrään pyöreän maton ympärille, jolla tanssija esiintyi. Hän oli iloisesti puettu ja sympaattisen oloinen nuori nainen. Esitykseen ei oteta kerralla liikaa yleisöä, joten tilanne pysyy rauhallisena ja näin on mahdollista saada myös hieman vuorovaikutusta pieniin katsojiin!

Esitys oli suunniteltu loistavasti kiinnostamaan vauvayleisöä. Sekalainen seurakunta hiljeni heti alussa jännittävään suhinaan, kuunteli veden pulputusta, katseli ilmassa kaarteilevia nauhoja, ihmetteli vauvaranskan sorinaa ja toki tuttuun tapaan välillä arvioi yleisöä ympärillään. Hakki oli innoissaan, hihkui ja nauroi ääneen. Taisipa tanssija kerran osoittaa vauvakielisen tervehdyksenkin "moooooeiiiiiiii" juuri Hakille. Esityksen jälkeen yleisö sai ryömiä / kontata / kävellä tanssimatolle ja tutustua rekvisiittaan. Hakkia kyllä kiinnosti helistimien ohella myös äidin kengät.



Kukuluku teki vaikutuksen. Yöllä pinnasängystä alkoi kuulua kummallista ääntä. Hakki oli polvillaan pinnasängyn reunaa vasten ja naksutteli kielellään juuri niin kuin tanssijakin oli tehnyt! - Hakki heräilee tällä hetkellä paljon öisin. Elämä on niin jännittävää, että yötkin ovat suorastaan kaoottisia. Ja minä olen umpipuhkiväsynyt. Mutta se on sitten taas toinen tarinansa, Kukulukua suosittelen ehdottomasti!

Herra ja Neiti Koira lomalla!

"Kyllä tässä ollaan loman tarpeessa. Me voitaisiin lähteä vähän luontoon ulkoilemaan, uusien maisemien ja hajujen äärelle. Myös pieni hemmottelu turkinhoidon muodossa tekisi terää. Viiden tähden hotellia emme vaadi, mutta rauhalliset huoneet ilman lattiatasolla ryömiviä pitkäkyntisiä vauvoja ovat olennainen kriteeri. Tallelokero omille leluille olisi plussaa. Arvostamme myös kulttuurimaisemia."

Ystäväni kävivät meillä viikonloppuna kylässä, ja taisivat lukea vanhan koiraherran ajatukset. He myös näkivät tilanteen, jossa koiraherra joutui jo murisemaan, kun Hänen Aurinkoinen Korkeutensa alati halusi tehdä tuttavuutta toisten lattiatason eläjien kanssa. Yritämme toki taata koirille syömä- ja nukkumarauhan, mutta välillä lattialla joudutaan silti törmäyskurssille.

Neiti Koira, joka on nuorempi, on hyvin alistuvainen luonteeltaan. Hän väistää Hänen Aurinkoista Korkeuttaan nöyrästi. Neiti Koira hyväksyy kaikki ylemmikseen, myös ryömijä-Hakin. Jo 9-vuotiaalle Herra Koiralle tilanne ei ole näin selkeä. Hän kokee Hänen Aurinkoisen Korkeutensa syrjäyttäneen hänet, ja kun H.A.K. on vielä röyhkeästi tempaissut vanhalta herralta tämän lelun itselleen, niin epäluottamuksen juopa on syvä. Herra Koiran ajatus on aiemmin ollut, että kaikki lelut ovat hänen ja vain hänen. Hakin lelujen suhteen on tehty selväksi, että ne eivät ole koirien, mutta että Hakki meni kajoamaan Herra Koiran omaisuuteen.. pöyristyttävää!!



Minä olen vauvanhoidon pyörityksessä joutunut toteamaan, että kaksi koiraa ei mene enää samalla kuin yksi. Ja minähän jo lähes sain uuden kodin Neiti Koiralle. Tässä vain kävi ilmi, että Neiti Koiran sydän vaatii jo lääkitystä, ja se muutti suunnitelmia. Herra Koiralla on enemmän vaivoja kuin Neiti Koiralla, ja jo iänkin takia on selvää, että se ei vaihda enää kotia. Olen edelleen miettinyt Neiti Koiran uudelleen sijoitusta, mutta välillä alkaa näyttää siltä, että Herra Koiran tilanne on kriittinen. Kärsiikö Herra Koira liikaa Hakista? Onko ärtynyt ja kipeä vanha herra vaaraksi Hakille, ja voiko se aiheuttaa Hakille koirapelon? Hakki alkoi kerran itkeä, kun hänelle muristiin, mutta yleensä Hakkia koirat vain naurattavat, vaikka Herra Koira ei näkisikään tilanteessa mitään huvittavaa.

Ystäväni ottivat koirat luokseen hoitoon. He halusivat helpottaa hetkeksi meidän arkea, ja koirista pitävinä he myös näkivät hoitojakson mukavana vaihteluna heille itselleen. Koirille tämä hoitojakso on ollut täyttä lomaa. Uusia, kiinnostavia maisemia, muutakin turkinhoitoa kuin sakset, rauhaa ja rapsutusta! Nämä ystäväni ovat myös kertakaikkisen taitavia valokuvaajia, ja he ovat nyt ottaneet koirista kuvia, jollaisia harvat saa. Kaikki tämän postauksen kuvat ovat heidän ottamiaan.

Sunnuntaina koirat palaavat kotiin. Loma on tehnyt kaikille osapuolille hyvää, ja jatko näyttää, minkälaisia ratkaisuja tarvitaan. Jos tarvitaan. Helppoja nämä päätökset eivät ole suuntaan tahi toiseen.

Valokuvatorstai: Helppo. Ja kuulumisia motorisesta kehityksestä.

Helppoa kun sen osaa: konttausasento! Hänen Aurinkoinen Korkeutensa ei vielä konttaa, mutta nousee jo konttausasentoon ja huojuu valmiusasemissa. Pian kontataan!

***

Hakki ei ole ollut mikään salamasanteri liikkumisen suhteen. Kun kävimme kesällä kuuden kuukauden iässä neuvolassa, ei Hakki vielä kääntynyt vatsalleen. Saimme lähetteen fysioterapeutille saatesanoilla, että voitte mennä, jos siltä tuntuu, mutta ei ole välttämätöntä. Kyseessä olisi ollut lähinnä neuvontakäynti. Noihin aikoihin meillä oli muutto meneillään, joten aika fysioterapeutille jäi tilaamatta, mutta noin pari viikkoa neuvolakäynnin jälkeen se sitten tapahtui: Hakki kääntyi. Olimme silloin mummulassa kyläilemässä, joten kääntyminen sai heti runsain mitoin ihastunutta yleisöä..! Hyvin pian vatsalleen kääntymisen jälkeen alettiin kieriä paikasta toiseen. Hakin elämä muuttui olennaisesti vauhdikkaammaksi, ja uusia asioita oli liikkumisen myötä ulottuvilla. Ja minulla alkoi ihan eri tapaa homma vauvanvahtina... Elämä on uusien taitojen myötä myös niin paljon vaarallisempaa!

Kahdeksan kuukauden iässä meillä oli vuorossa lääkärineuvola. Siellä todettiin, että Hakki ei kieri eikä konttaa, eikä ota jalkojensa päälle. Lääkärikin totesi, että jos kierimällä pääsee hyvin paikasta toiseen, ei vauvalla ole niin suurta motivaatiota kehittää uusia taitoja. Fysioterapeutille ei hänen mielestään ollut nyt asiaa, mutta jos kymmenen kuukauden iässä Hakki ei ota jaloilleen, niin sitten on hyvä käydä tarkastamassa, että kaikki on varmasti kunnossa.

Tuo kymmenen kuukauden ikään ajoitettu neuvolakäynti häämöttää nyt parin viikon päässä. Viime käynnin jälkeen on opittu ryömimään ja ottamaan konttausasento sekä nousemaan polvilleen tukea vasten, mutta epäilen, että kehitys ei taida vieläkään olla ihan käyrien mukainen... En minä silti huolestunut ole. Koen, että meillä nyt ollaan vain vähän hitaita liikkumaan. Muutoin Hakki on iloinen ja virkeä, hänellä ei vain ole niiiiin kiire. Kaikki omalla ajallaan. Mutta toki se vähän kiusalliselta tuntuu, kun aina pitää selitellä, että eihän meillä nyt vielä... Neuvolan toimintaan olen kyllä tyytyväinen: on hyvä, että viivästymiin kiinnitetään huomiota ja varmistetaan, että kaikki on kunnossa. Jos jotain on vialla, on asiallista, että se huomataan mahdollisimman varhain.

Mutta on iloittava niistä asioista, mitä osataan, eikä vain mietittävä sitä, mitä ei vielä hallita. Meillä osataan konttausasento, jeeee!

Anteeksi, teiltä putosi tämä...

Jouduin eilen kävelemään koko reitin takaisin leikkikentälle vienossa vesisateessa, kun kotona havaitsimme, että kiikkujan toinen tossu oli kadonnut. Hakki jäi kotiin isänsä kanssa, ja minä lähdin pudonnutta vaatetta metsästämään. Leikkikentällä olin mitä ilmeisesti kovin tossuttoman näköinen, sillä kaksi äitiä heti kysyi minulta, että "Tuota tossuakos tulit hakemaan". He olivat havainneet pudonneen vaatteen, ja halusivat omalta osaltaan varmistaa, että paripuoli löydetään.

Maahan pudonnut ja siinä likaantunut vaate koetaan usein pelkäksi roskaksi. Kuitenkin sitä voidaan jossain kipeästi kaivata, joten on hienoa, että ihmiset nostavat löytöjä näkyvämmälle paikalle. Itse olen aina pyrkinyt siihen, että jos näen joltakin putoavan jotain, juoksen perään ja vien omaisuuden omistajalleen. Mieleen on jäänyt tavaratalosta erittäin kiitollinen mies, jonka nallekuvioisen solmioneulan pelastin lattialta. Solmioneula oli lahja lapsilta, ja miehelle erityisen tärkeä. Prahan metrossa ihmettelin laiturilla miestä, jonka koiran kuonokopassa (Prahassa vaadittiin käsittääkseni julkisilla paikoilla liikkuvilta koirilta kuonokopan käyttöä) roikkui silmälasit. Pidin säilytyspaikkaa omituisena, mutta en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota ennen kuin havaitsin, että metroon astuttaessa silmälasit tippuivat maahan miehen (tai koiran) sitä huomaamatta. Nostin lasit ja juoksin perään, ja sain ne palautettua. Vastaukseksi sain kauhistuneen ryöpyn tekstiä, josta en käsittänyt sanan vertaa. Mutta uskoisin, että kyseessä oli säikähdys silmälasien tippumisesta ja kiitollisuus niiden saamisesta takaisin. Tämä on sellaista arjen huomaavaisuutta, josta tulee hyvä mieli molemmille osapuolille.

Viime ajat olen saanut nauttia runsain mitoin ihmisten huomaavaisuudesta minulta ja Hakilta putoilevia tavaroita kohtaan. Koiraa ulkoiluttanut nuori tyttö näki pehmolelun putoavan rattaista, ja juoksi pitkän matkan palauttaaksen sen meille. Lapasia ja sukkia tuodaan meille tämän tästä. Leluja ja vaatteita olisi kadonnut jo ties kuinka paljon, jos ei olisi olemassa niin paljon ystävällisiä ja auttavaisia ihmisiä.
- "Anteeksi, onkohan tämä käärme teidän?"
- "Täällä ei ole muita vauvoja, joten teilleköhän kuuluu tämä pupujussi?"
- "Tämä apina näyttäisi kuuluvan teille?"
Kaikista meiltä pudonneista tavaroista vain aurinkolasit ovat sitten kadonneet lopullisesti. Tätä harmittelin myös ystäväni blogin kommenteissa. Hänellä kun oli aiheena tavaroiden unohtelu.

Minä ja Hänen Aurinkoinen Korkeutensa kiitämme tässä vielä sydämellisesti kaikkia, jotka vaivautuvat palauttamaan putoilevia tavaroita. Se on hienoa huomaavaisuutta kanssaihmisiä kohtaan, ja aina myös eräänlainen ekoteko, joka estää tärkeän tavaran muuttumisen hyljätyksi roskaksi. Huolehditaan toisistamme ja toistemme tavaroista!

Valokuvatorstai: Ajatus

Minä en ole mikään varsinainen valokuvaaja, mutta nautin kyllä kauniiden kuvien katselemisesta, ja kuvaan toki itsekin jonkin verran. Törmäsin netissä blogeja surfatessani Valokuvatorstaihin, ja päätin selvittää, mikä juttu oikein on kyseessä. Valokuvatorstai-nettisivulla annetaan kuvaajille (ei tarvitse olla hyvä) joka torstai aihe, ja aiheesta kuvanneet julkaisevat kuvansa omassa blogissaan ja ilmoittavat kuvien osoitteen Valokuvatorstain nettisivulla. Halukkaat voivat tämän jälkeen tutustua kuviin ja kommentoida niitä. Ajattelin, että minäkin voisin ehkä silloin tällöin osallistua, kun kuitenkin nykyään kameraa melkoisesti käytän.. Kohteena yleensä Hakki - yllätys, yllätys...!

Viime torstaina annettuun ajatus-teemaan Hakki loksahtaa vallan mainiosti. Meillä on jo nykyään näitä EI-asioita, mitä ei saa tehdä, mihin ei saa koskea. Kiellettyä on räpeltää sähköjohdoissa, loiskia koiran vesikupissa, roikkua pimennysverhon narussa, repiä koiria turkista.. siis noin esimerkiksi. Ja Hakilla on usein hyvin vahva ajatus siitä, että juuri kiellettyjä asioita on mukava tehdä, toisinaan jopa pienen naurun säestyksellä. Kun "päästin Hakin irti" iltapuuron keittoaikaan, ei kestänyt kauaa, kun sain keittiössä kuvattua parikin tilannetta, joissa tutkimusmatkailija toteuttaa itseään äidin "EI"stä huolimatta. Toistojakin sain riittämiin, sillä ehdin jo useamman kerran roikottaa itseensä tyytyväisen mittarimadon eteisen puolelle, josta pian palattiin tapahtumapaikalle.



Lisäksi vielä pieni ajatus siitä, että kesä on ohi ja syksy tullut.

Päivähoitomietteitä

Luin tässä nettisivuja, joiden teksti sai minulla kyyneleet silmiin ja palan kurkkuun.
"Tavoitteena on, että lapsi saa tarpeittensa mukaista hoitoa ja kasvatusta sekä erityistä tukea kodinomaisessa ympäristössä."
- nyyyyyyyh!
"Turvallisessa hoitoympäristössä toiminta on kiireetöntä; lapsen yksilöllisyydelle, omatoimisuudelle ja oppimiselle jää aikaa."
- yhyyyyy!
"Lapsille annetaan aikaa leikkiä; lapsi ei leiki oppiakseen vaan oppii leikkiessään. Lasta tuetaan oppimaan; ei ole epäonnistumisia, on vain oppimiskokemuksia."
- nyyyyyh!
"Hoitajat toimivat kasvatuskumppaneina vanhempien kanssa."
- yhyyyy!

Kyseessä olivat kunnallisen perhepäivähoidon nettisivut, ja kyllähän tuo kaikki kuulosti aivan erinomaiselta. Ei minua itkettänyt siksi, että epäilisin perhepäivähoidon periaatteita. Mutta päivähoidon aloittaminen on iso muutos, ja äiti joutuu olemaan erossa Hänen Aurinkoisesta Korkeudestaan pitkiä päiviä. (Tällä hetkellä pisin aika erossa on 4,5 tuntia.) Toki myös pelottaa, kuinka Hakki pärjää uudessa ympäristössä, uusien ihmisten kanssa.

Jos olisin lähtenyt töihin vanheimpainrahakauden päätyttyä, olisi Hakki jo hoidossa. Ryömivä, tättättää-kieltä puhuva paketti vietäisiin työpäivien ajaksi vieraaseen hoivaan. Minä kuitenkin toivon, että Hakki päivähoidon aloittaessaan kävelee ja hänellä on sanoja kertoa, millaista on ollut. Vähän isompana ei jää niin helposti toisten jalkoihin, ja hän saa enemmän irti niistä hyvistä asioista, joita päivähoito tarjoaa: toisten lasten seurasta, lapsille suunnatusta tekemisestä ja pienen lapsen kokoisista oppimishaasteista.

Meidän hirmuisen asuntolainan kanssa tämä ei ehkä ole taloudellisesti järkevää, mutta menen töihin vasta ensi vuoden elokuussa. Uskon, että kyllä tässä pärjätään, ja onhan elämässä paljon muitakin arvoja kuin raha. Kävin jo viemässä päivähoitopaikkahakemuksen alueemme perhepäivähoidon ohjaajalle. Haluan Hakin perhepäivähoitoon, ensisijaisesti ryhmäperhepäiväkotiin, jossa on kaksi hoitajaa ja yhdeksän lasta. Tämä ryhmäperhepäiväkoti sijaitsee aika lähellä kotiamme ja toimii Terijoen läheltä Kuokkalasta tuodussa kauniissa, vanhassa huvilassa. Talo on todella viehättävä, ja kun ajattelen Hakkia kiipeämässä puisia portaita viettääkseen päivän sokkeloisessa, lämminhenkisessä puutalossa, alkaa ehkä vähän itkettää, mutta tunnen myös iloa - Hakilla olisi hoidossa hienot puitteet! Varmaa ei tietenkään ole, pääseekö Hakki juuri ensisijaisesti toivottuun hoitopaikkaan, mutta onpahan tässä sitten jotain jännitettävää. Toukokuussa saamme päätöksen.

Töihin minulla ei ole ikävä. Kyllä minulla on vielä ihan riittämiin työvuosia jäljellä. Ja sitäpaitsi tämä nykyinen "pomoni" on paljon mukavampi kuin se työpaikan johtajan virkaa tekevä!

Kirjallinen yöpöytä: Kajsa Ingemarsson, Keltaisten sitruunoiden ravintola
Kirja ei ole sävyltään niin sitruunankeltainen kuin nimestä voisi päätellä. Kertomus on nuoren naisen selviytymistarina, ja surua ja vastoinkäymisiä mahtuu mukaan roppakaupalla. Kirja on kuitenkin ehdottomasti myös hauska, ja paras pitkään aikaan lukemani kirja. Minua nauratti kovasti kirjassa tallusteleva mieshenkilö, jonka varpaissa on karvatupsuja, sekä päähenkilön vanhempien puutarhatuholaisten torjuntatavat... Kirjassa on myös osuva vuoropuhelu rakkaudesta:
"Ihminen haluaa tulla rakastetuksi sellaisena kuin on. Läpikotaisin. Eikö niin?"
"Nimenomaan. Täsmälleen. Läpikotaisin."
Vaikka juoni ei ole maailman yllätyksellisin, tämän kirjan lukemisesta nauttii ihan ilman erikoisefektejä. Toisinaan hyvä kerronta riittää.

Kirjoja ja kirjakerhoja sekä Kirjallinen yöpöytä

Hahaa, aion liittää Hänen Aurinkoisen Korkeutensa kirjakerhoon! Liittymislahjaksi saamme Nalle Puh -ruokailusetin ja pituusmitan. Hakki kuuluu kyllä jo yhteen kirjakerhoon, mutta siitä meidän tarvitsee ostaa enää yksi kirja ja voimme erota.

Kirjakerhot ovat minulle jonkin sortin pahe. Liittymiskirjojen lumoissa olen liittynyt kirjakerhoihin useita kertoja, ja tälläkin hetkellä kuulun kahteen kerhoon. Ystävieni "riemuksi" olen yrittänyt aina silloin tällöin ylipuhua heitäkin mukaan kirjakerhoilemaan, ja näin on tullut hankittua mm. kattilasarja, vohvelirauta ja ruokailuvälinesetti... Mutta lukeminen on hauska harrastus, ja kirjakerhot samoin, kun ne oikein oivaltaa! Kirjakerholehdestä saa hyvin tietoa uutuuskirjoista, ja kirjakerhoissa on myös oikeasti hyviä tarjouksia. Omat lukemiseni haen pääasiassa kirjastosta. Ostan kuitenkin mielelläni kirjoja lahjaksi, ja silloin käytän hyödyksi kirjakerhoja tai kauppojen pokkarihyllyjä. Silloin tällöin ostan toki itselleni myös hyvän romaanin tai keittokirjan, jotka ovat minulle myös jonkin sortin pahe.. Voisi kai sanoa, että kerään keittokirjoja. Keräily on nyt kuitenkin hyllytilan puutteen vuoksi jäissä.

Odotan jo, että pääsen lukemaan Hakille kirjoja. Olen sitä toki jo nytkin yrittänyt, lukenut katkelmia omista kirjoistani tai kovakantisia Muumi-kuvakirjoja, joissa on vain muutama lause tekstiä. Hakki saattaa jo itsekin katsella kuvia kirjoistaan, mutta silloin ei näytä olevan välttämätöntä, että kirja on edes oikeinpäin käsissä. Vielä emme voi varsinaisesti elää yhdessä kirjojen maailmaa, se hieno aika on vielä edessäpäin!

Kun olin töissä, minulla oli tapana ruokatunnilla eväitä syödessäni lukea kirjaa. Sitten kun olin jo näkyvästi raskaana, minulle sanottiin, että "Lue nyt kun vielä voit, pian ei siihen ole aikaa". Mutta se minun on sanottava, että kirjojen lukeminen ei Hakin synnyttyä ole jäänyt. Toki lukutahti on hidastunut, mutta silti olen lukenut. Jossain vaiheessa luin öisin imettäessäni - kirja piti minut hereillä, jotta sain nostettua imetyksen päätteeksi Hakin omaan petiinsä.

Tähän blogiin olen päättänyt avata Kirjallisen yöpöydän, jossa esittelen lukemiani kirjoja. Välillä ne voivat olla lastenkirjojakin. Alla juhlallinen avaus, oo-la-laa!

Kirjallinen yöpöytä: Danuta Reah, Tummat vedet
Onko murha taidetta? Taidegalleriaan ja kanavaympäristöön sijoittuva dekkari on kolmas, mitä olen tältä kirjailijalta lukenut. Kirja on pikkutarkasti kirjoitettu ja osin ahdistavakin, mutta mukana on miellyttävästi myös päähenkilöiden tunne-elämää ja poliisien arkea. Tämä ei ole mielestäni kirjailijan parasta antia, mutta kankean alun jälkeen kirja piti kuitenkin otteessaan hieman sekavaan loppuun saakka. Kirja on dekkareitten ystävälle varma valinta, joskaan ei mikään huippuelämys.

Hakki, "muoti-ikoni"

Hänen Aurinkoinen Korkeutensa viihtyisi parhaiten alasti. Nakupellenä on mukava ryömiä isän ja äidin sängyn päällä, jolloin äitiä kylmää henkisesti ajatus lämpimästä pissasuihkusta keskelle sängynpeittoa. Mutta on otettava riskejä ja elettävä vaarallisesti - Hakki saa siis aika ajoin myllertää nakuna sängyn päällä.

Alastomuudesta ei haluta luopua eikä vaatteita vaihtaa - Hakki ei pidä tällä hetkellä pukemisesta. Selällään ei joudeta makoilemaan, joten äidin tehtävänä on viritellä vaatteita vatsallaan ähisevälle touhupepulle, joka pyrkii roikkumaan hoitopöydän laidoissa, pimennysverhon nyörissä tai kurkottelemaan ikkunalle (meidän pieni rivitalokyttääjä..). Koko pukemisoperaatio ei kuitenkaan onnistu Hakin ollessa vatsallaan, joten selälläänkin on oltava. Tällöin äiti pääsee tutustumaan ns. "kokovartaloprotestiin". Kokovartaloprotestissa lempeällä väkivällalla selälleen lukittu Hakki kertoo vartalon keinoin, että hän vastustaa myös lempeää väkivaltaa. Vartalo jännitetään kaarelle kunnon jousimiehen tapaan, ja luonnollisesti jokainen mahdollisuus kääntyä takaisin vatsalleen hyödynnetään tehokkaasti.

Koska pukeminen on työlästä, on tärkeää, että puettavat vaatteet ovat helppoja. Ja koska arkipäiviin sisältyviä kauneuselämyksiä ei tule vähätellä, on toki myös mukavaa, että vaatteet miellyttävät silmää. Lasten vaatteet ovat aina olleet mielestäni suloisia, ja niitä olen saattanut jo lapsettomina aikoina pysähtyä ihastelemaan. Nyt saan värkätä noiden pienien vaatekappaleiden kanssa ihan joka päivä! Toistaiseksi olen ostanut hyvin vähän vaatteita itse, sillä mummut ovat pitäneet huolen siitä, että Hakille löytyy päälle pantavaa. Myös ystäviltä on saatu lahjaksi aivan ihania vaatekappaleita.

Kainuun mummu, oma äitini, tarkastaa säännöllisesti kauppareissuillaan lastenvaatetangot, ja löytöjä osuu kohdalle. Hän myös neuloo mielellään, ja Hakki onkin aloittanut matkansa laitokselta kotiin mummun neulomissa villavaatteissa. Äitini pitää klassisista väreistä, ja näin pojalle tulee pääsääntöisesti sinisiä vaatteita. Toki myös vihreää ja ruskeaa. Uusimmat löydöt ovat aivan ihana Tutan vihreäsävyinen body ja siniset sortsit, jotka vielä tässä vaiheessa käyvät mukavista caprihousuista!


Hämeen mummu on eläkkeellä oleva ompelija, joka taikoo värikkäistä tilkuista Hakille housut, puserot ja pyjamat. Hän on ennakkoluuloton värien suhteen, ja Hakki onkin usein puettu minun lempiväreihini, erilaisiin oranssin sävyihin sekä retrohenkisiin vaatteisiin. Myös Hämeen mummu neuloo, ja hän on tehnyt Hakille ne kaikista vitsikkäimmät hatut. Hakilta löytyy myös mummun tekemät housut, joiden toinen lahje on oranssi ja toinen turkoosi, ja vaaleankeltaiset, oranssein raidoin tehostetut verkkarit.

Hakin vaatteet saavat minut hyvälle tuulelle. Omaan pukeutumiseen ei ole sen sijaan tullut panostettua käytännössä laisinkaan. Päivät kuluu enemmän tai vähemmän tahraisissa collegehousuissa ja t-paidoissa. "Ihmisten ilmoille" lähteminen onkin sitten haastavaa; mitkä farkut mahtuvat päälle, missä ne paremmat vaatteet ylipäätään ovat, osaanko vielä käyttää ripsiväriä... Lököhousuelämän karikoita..

Oma vaatetus ei ole koskaan ollut minulle erityisen tärkeä asia. Minä en myöskään kauhistele tuulipukuja tai valkoisia tennissukkia. Mutta jotain niin karmeaa olen kuitenkin nähnyt, että sen täytyy olla jo junttimaisuuden huippu: t-paita, johon on painettu kaulusten ja mansikkakuvioisen solmion kuva. Paidan omistaja kuuluu epäilemättä "huumorimiesten" sankkaan joukkoon. Vieläkin puistattaa!