"Äiti, miksi sinä olet niin vihainen?" kysyi Hakki minulta aamulla.
Hakki oli jättänyt mehumukinsa pöydän reunalle, mistä Pampula huitaisi sen lattialle. Ja Pampulalle juuri vaihdetut puhtaat vaatteet olivat sitten mehussa nekin. Miksi minä huusin? Lapsi oli ollut huolimaton, minun piti sen takia luututa lattiaa ja vaihtaa Pampulalle vaatteet. Ylimääräistä työtä, mutta ei mitään ihmeellistä eikä vaarallista. Reaktioni oli ylimitoitettu, ja jotenkin tuo Hakin kysymys pysähdytti. Minä olen ollut viime ajat hyvin vihainen. Yleensäkin aivan liian vihainen.
Ei tämä vetele näin. Täytyy tehdä jotain. Syitä kiukkuisuudelleni toki on. Töiden aloitus ja päivähoitokuvioiden opettelu hermostuttavat. Eikä homekämpässä asuminen taloyhtiössä, jossa oikeisiin toimenpiteisiin asti eteneminen vaikuttaa kovin kaukaiselta, ainakaan helpota asiaa. Silläkin saralla olen muuttanut koko turhautumiseni tehokkaaksi rähinöinniksi (hyvästi naapurisopu..). Ja sitten on vielä väsymys. Yöunet ovat jääneet Pampulan yösyöntikuvioiden vuoksi aivan liian vähäisiksi. Rutiineja on liikaa, positiivista vaihtelua liian vähän. Mutta tämä ei ole lasten vika eikä heidän tule tästä kärsiä.
Minä olen päättänyt aloittaa muutoksen parempaan. Ensimmäinen vaihe on yöuni. Imetys illan ja aamun välillä on nyt lopetettu. Pampula tosin rähinöi vielä tiukasti vastaan (äitinsä tytär...?). Lenkkeily yhdistettynä musiikin kuunteluun on minulle toimiva henkireikä, mutta eihän sinne lenkille aina pääse. Tarvitsen vielä sellaisen uuden harrastuksen, jota voi harrastaa lasten kanssa, ja sellainenkin on nyt hahmottumassa.
Lapset ovat ehdottomasti parasta elämässäni, enkä halua olla heille jatkuvasti huutava ja kiukkuinen äiti. Elämään on löydettävä balanssia. Ja positiivista voimaa. Sillä kivisellä tiellä nyt, yrityksen ja erehdyksen keinoin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti