Äitiyslomalla sosiaalinen elämä on aika rajoittunutta. Ollaan facebookista sitten mitä mieltä tahansa, mutta minulle se on eräänlainen pelastus. Tietokonetta voi roikottaa auki koko päivän ja käydä aina välillä tilanteen tullen kurkkaamassa, mitä muiden värikkäämpään, sosiaalisempaan ja tapahtumarikkaampaan elämään kuuluu. En olekaan ihan täysin ulkona kaikesta, kun voin nopeasti kommentoida omia ja kavereideni kuulumisia. Toki minä puhun puhelimessa ja jopa tapaan ystäviä. Mutta sen verran vähän tätä tapahtuu, että olen löytänyt itsestäni "maanisen höpöttäjän". Kun olen tekemisissä ystävieni kanssa, puhun kuin papupata ehtiäkseni varmasti kertoa kaiken haluamani. On kuuntelemisen jalo taito vähän hukassa.
Oman ajan puute on tosiasia. Koska jaksaakseni menen nukkumaan yhtä aikaa lasten kanssa ja herään samaan aikaan, ja koska Pampulan nukkuminen päivisin on lyhyttä pätkää lukuunottamatta ulkoilua rattaiden kanssa, niin eipä sellaista juurikaan tapahdu, että sitä voisi kaikessa rauhassa katsoa jonkin tv-ohjelman alusta loppuun, lukea kirjaa enemmän kuin muutaman sivun kerrallaan tai vain olla. Jopa rauhallinen suihku on ylellisyyttä. Aina on pyykkiä, ruoanlaittoa, kauppalistan miettimistä, sotkujen pyyhkimistä, vaipanvaihtoa, syöttämistä, hampaiden pesua, pukemista, riisumista.. Ja vaikka lasten kanssa oleminen on oikeasti suurimman osan ajasta tosi mukavaa, ei se ole sitä ns. omaa aikaa. Omalla ajallani en nyt kuitenkaan muistipeliä pelaisi.. (Toisaalta lasten kanssa pääsee tekemään asioita, mitä ei omalla ajalla kehtaisi tehdä, kuten leikkimään helistinorkesteria!)
Välillä hiipii mieleen, että tämä on koko ajan tätä samaa. Että mikään ei katkaise elämää kotitalouskoneena. Että sitä vain jyrsii kynsillään kuivanutta peruna-kukkakaali-parsakaali-sosetta syöttötuolista päivästä toiseen, kyykkii pesukoneen tai astianpesukokeen luona tietämättä kohta, onko lasti menossa pesuun vai tulossa pois, ja höperöityy ja mökittyy lopullisesti. Tämä ei tarkoita, että haluaisin töihinkään. Syksyn ja töihin paluun läheneminen hirvittää, ei innosta. Jos voittaisin lotossa riittävästi, jäisin ilman muuta kotiin vuoden 2012 syksyyn saakka.
Eniten sitä ehkä pettyy itseensä. Kun väsyy ja pinna palaa, niin sitä huomaa käyttäytyvänsä juuri niin kuin ei pitäisi. On kauheaa huomata olevansa hetkittäin sellainen äiti, jollainen ei oikeasti halua olla. Sitä alkaa miettiä, että ei minusta ole tähän, minä en jaksa, en osaa, minä häivyn tuosta ovesta ja juoksen niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. No, toistaiseksi en jaksa juosta niin kauas (ks. Kirjallinen yöpöytä). Ja mihin sitä oikeasti lähtisi? Hölköttelisi jonkin matkaa, piipahtaisi lähikauppaan, ostaisi puurohiutaleita, mangososetta ja mansikkadominoita, ja tulisi kotiin. Koska täällähän ne kaikista tärkeimmät kuitenkin ovat!
Kirjallinen yöpöytä
Kirsi Valasti, Naisen juoksukirja
Ostin itselleni joululahjaksi Naisen juoksukirjan, koska vakaa aikomukseni on elvyttää juoksuharrastus. Vielä en sitä ole käytännössä tehnyt, odotan kuitenkin vähän keväisempiä ilmoja. Ja palautuminen synnytyksestäkin on tuntunut vaativan aika paljon aikaa. En ole lukenut kirjaa sanasta sanaan, sillä kaikki asiat eivät ole vielä kovinkaan ajankohtaisia, en esimerkiksi ole valmistautumassa maratonille tai edes puolisellaiselle. Mutta kirja ON erittäin hyödyllinen, ja olenkin päättänyt lähteä liikkeelle kirjan ohjeiden mukaisesti. Tämä tarkoitti jo heti yhden luutuneen käsitykseni hylkäämistä. Olen nimittäin ollut sitä mieltä, että sitä lähdetään joko juoksu- tai kävelylenkille, ei vispata sekaisin. Mutta näin on erityisesti aloittelijan tehtävä, jotta syke ei nouse liian korkeaksi. Kirjassa on tietoa juoksun perusasioista, harjoitteluohjeita, neuvoja varusteista, ohjeita vammojen välttämiseen ja mukava, tervehenkinen asenne. Ei mitään Maaninkavaaraa siis..!
Alexander McCall Smith, Onni ja siniset kengät
Tämä Mma Ramotswe -dekkari sisälsi mielestäni useita hyviä, varsin filosofisia ajatuksia, joita tuli vietyä facebookinkin statuspäivityksiin. Naisten etsivätoimisto nro 1:n naiset, Mma Ramotswe ja Mma Makutsi tuntuvat myös entistäkin inhimillisemmiltä, sillä kirjassa paljastetaan heidän välillä hieman ironisiakin ajatuksia toisistaan. Mma Ramotswe alkaa laihduttaa, ja Mma Makutsi joutuu miettimään kenkämaniansa järkevyyttä. Toki muutama etsivätoimistonkin työ ratkeaa Afrikan aurinkoisten päivien ja leppoisan arjen kulussa.
Vinkkasin äidilleni näistä "dekkareista", ja hänestä tuli heti fani! Jokin jännä viehätys näissä kirjoissa kyllä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti