Yhden aikakauden päätös

s. 13.2.2002
k. 20.9.2010

Neiti Koiraa ei enää ole. Vein Neiti Koiran 20.9.2010 illalla viimeiselle matkalleen eläinlääkäriasemalle. Tunnelma oli toisenlainen kuin maaliskuussa Herra Koiran kanssa, jolle tiesin tekeväni viimeisen välttämättömän palveluksen. Neiti Koiralla oli toki vaivoja ja jatkuva sydänlääkityksensä, mutta tätä ei olisi vielä ollut välttämätöntä tehdä. Jos minä olisin kokenut, että arki sujuu hyvin myös koiran kera. Jos minä olisin saanut Neiti Koiralle uuden kodin.

Minulla ei onnistunut yhdistää sujuvasti kahta (tai edes yhtä) pientä lasta ja koiraa / koiria. Lastenhoito vei kaiken ajan, ja minulla oli jatkuva huono omatunto siitä, että koirat eivät tule hoidetuksi niin kuin pitäisi. Niiden turkit olivat huonolla tolalla, ja ne saivat hyvin vähän oikeanlaista huomiota. Jo kaksi vuotta sitten alkoivat koirat olla suurimman osan ajasta ystävillämme hoidossa, ja siellä koirien elämä oli sitä mitä pitikin. Nyt kahden lapsen ja yhden koiran kanssa totesin, että jo koiran ripuli ja syksyn kurasäät ovat sellaisia tekijöitä, jotka mullistaisivat liikaa tätä arkea, jossa on vieläkin omat opettelunsa. Päätin etsiä Neiti Koiralle uuden kodin.

Uusi hyvä koti löytyikin. Ja kaikki vaikutti niin LOISTAVALTA, Neiti Koira oli tyytyväinen, samoin uusi omistaja. Mutta sitten uuden omistajan terveydentilassa tapahtui ikävä käänne, joka teki koiran pitämisen mahdottomaksi. Neiti Koira palasi meille. Kartoitin tilannetta vielä hetken, mutta sitten tein tämän ratkaisun. Ratkaisun, joka ei kyllä tuntunut todellakaan hyvälle, mutta jonka koin välttämättömäksi.

Juttelin maanantaina eläinlääkärin kanssa tilanteesta. Hän sanoi, että ratkaisuni oli oikea. Jos koiraa ei ehdi hoitaa kuin puoliteholla, ja jos uutta hyvää kotia ei löydy, näin on armeliaampaa. Hän sanoi nähneensä riittävästi kiertolaisiksi päätyneitä koiria. Nuorille, mukaville ja terveille koirille on helppoa löytää uusi koti, ei enää vanhemmille koirille, joilla on jatkuvia lääkityksiä tai koirille, joilla on omia hankalia tapojaan.

Minulle tämä oli myös yhden aikakauden päätös. Hankin ensimmäisen koirani vuonna 1991, ja sen jälkeen minulla on aina ollut yksi tai kaksi koiraa. Olin pitkään vannoutunut "koiraihminen", enkä voinut kuvitellakaan muuttuvani lapsen myötä. Mutta minä muutuin. Lapsi tuli edelle, kaikkine tarpeineen. Nyt tiedän, että meidän perheeseen ei tule koiraa pitkään aikaan, jos koskaan. Maanantain jälkeen olen asettanut itseni omaehtoiseen "koiranpitokieltoon". Jos koiran aika vielä joskus tulee, niin vasta sitten, kun lapsista on jo apua koiran hoitamisessa ja koiralle on oikeasti aikaa. Mutta sitä ei tarvitse nyt edes miettiä. Minun elämäni koiran omistajana on tällä erää päättynyt. Anteeksi, Neiti Koira. Mutta sinullakin on paremmin nyt.

Kirjallinen yöpöytä: Maeve Binchy, Sydämenasia
Olen suuri Maeve Binchyn kirjojen ystävä, eikä tämäkään romaani tuottanut pettymystä. Kirjan keskiössä on Dublinissa sijaitseva sydänklinikka henkilökuntineen ja potilaineen, ja näiden ihmisten elämää on ilo seurata. Kirjan eräänlaisena teemana on tapahtumapaikasta johtuen sydämelle terveellinen elämä, mikä sopii myös suomalaiselle sydän- ja verinsuonitautien perinnöllisyystekijöitä reilusti saaneelle lukijalle..! Mikään "lääkäriromaani" tämä ei ole, mutta romantiikkaa on mukana sopivasti. Binchyllä on hauska tapa viitata romaaneissaan aikaisempien romaaniensa ihmisiin. Sen verran harvaan näitä kirjoja luen, että itse en kyllä enää muista, mitä kyseiselle ihmiselle aikanaan tapahtui, mutta sinänsä mukavaa, että kirjailija ei hylkää luomiaan hahmoja vaan kertoo heidän kuulumisistaan jatkossakin.