Valokuvatorstai: Lämpö

Osallistun Valokuvatorstain haasteeseen, jonka aiheena on lämpö, saunakuvalla. Hänen Aurinkoinen Korkeutensa saunoo kuvassa lauteille asetetussa ammeessa. Tämä oli hänen joulusaunansa. Tällä kuvalla toivotamme myös LÄMPÖISTÄ JOULUNAIKAA kaikille niille, jotka tämä blogi tavoittaa. Päivityksiin tulee nyt joulutauko.

Koirien joulurauha

Koirien joulurauha on taattu. He viettävät joulun ystäviemme luona. Lanzaroten matkamme jälkeen Herra Koira vietti kaksi viikkoa kotona, mutta palasi hoitoon jo joulukuun alussa. Voi kyllä sanoa, että ystäviemme luona koirilla on toinen koti. Ne kaksi viikkoa meillä toki sujuivat, mutta Hänen Aurinkoinen Korkeutensa ja Herra Koira olivat toistuvasti törmäyskurssilla. Hakkia koira kiinnostaa ja hän pyrkii sen luokse, toisinaan vain katsomaan, mutta myös taputtamaan tai koirasohvalle viereen oleilemaan. Herra Koira murisee. Ja murinan laukaisee jo se, että Hakki konttaa kohti. Ei Herra Koira mikään luonnevikainen ole, hän on vain vanha ja kipeä. Hän ei pidä yllättävästä kosketuksesta eikä lapsen arvaamattomasta käytöksestä. En usko, että Herra Koira koskaan hyökkäisi Hakin kimppuun, mutta näykkääminen on täysin mahdollinen. Ja vaikka cavaljeeri onkin pieni koira, olisi se kuitenkin pienelle lapselle uhkaava tilanne.

Herra Koiran ja Hakin yhdessäoloa piti vahtia. Välillä toinen joutui jäähylle, Hakki leikkikehään tai Herra Koira tuulikaappiin, mitä hän suosi myös viileyden vuoksi. Kahdessa tasossa oleva asuntomme mahdollisti myös oleilun eri kerroksissa, mutta ihmisen lähellä viihtyvälle koiralle tilanne oli ristiriitainen - seurassa olisi kiva olla, mutta ei kenen tahansa seurassa... Kun aloin pakata Herra Koiran tavaroita ja hän ymmärsi lähtevänsä jälleen reissuun, oli hän heti iloisen odottava. Ja jälleennäkeminen ystäviemme luona ei jättänyt epäilyille sijaa, hän viihtyy toisessa kodissaan!

Nyt ennen joulua käytimme koirat eläinlääkärillä terveystarkastuksessa, vähän niinkuin varmuuden vuoksi. Odotushuoneessa Neiti Koira oli oma ystävällinen itsensä ja nuolaisi jopa Hakkia, ei kaunoja riiviötä kohtaan. Mutta Herra Koira istui mielenosoituksellisesti selkä Hakkiin päin eikä toden totta halunnut tervehtiä mokomaa. Nyt koirat valmistautuvat "eläinlääkärin tarkastamina" rauhaisan joulun viettoon. Jätin heille ystäviemme luokse joulupaketit. Tässä uskallan kertoa, että niissa on krokotiilipuruluu ja pari purutikkua kummallekin.. hys hys.

Tämän postauksen "satukuvat" koirista ovat ystäviemme käsialaa. Kiitos heille niistä!

Hakilla kävi tässä onneksi kylässä koira, joka ei karttanut lapsiseuraa. Ystäväni poikkesi meillä suursnautserinsa kanssa, ja terve, hyväkuntoinen narttukoira sieti lapsen uteliaisuuden. Valvotusti tutkittiin koiran häntää ja turkkia. Hakkia ei koiran koko tai musta olemus hätkähdyttänyt, mieluusti olisi koiralle myös tarjottu omia herkkuja kuten maissinaksuja. Pidän tärkeänä, että Hakki oppisi olemaan myös eläinten kanssa ja kohtelemaan niitä hyvin. Ihmisestä kertoo paljon se, kuinka hän kohtelee eläimiä.

Ensi vuoden uudet harrastukset

Hakki on jo niin iso, että hänen kanssaan voi puuhailla kaikenlaista. Yhteisissä leikeissä on selkeää vuorovaikutusta. Me esimerkiksi pelaamme yhdessä pallolla - istumme lattialla ja pukkaamme sitä toisillemme. Pallo nyt ei aina kulje aiottuun suuntaan, mutta sehän se on pallon olemus.. Ja Hänen Aurinkoista Korkeuttaan naurattaa suuresti, kun äiti rymyää lattialla ja kurottelee palloa sängyn alta. Näissä tilanteissa äiti myös huomaa, että olisi syytä myös imuroida yhdessä...

Hakki myös matkii. Halusin kuvata Hakin hienossa karhuasennossaan, ja spontaania tilannetta olisi voinut joutua odottamaan pitkään. Tein asennon muutaman kerran Hakille malliksi ja kysyin, osaatko sinäkin. Ja Hakkihan osasi! Sen jälkeen taputimme yhdessä hienolle suoritukselle.

Toki me myös keskustelemme. Hakki osaa kolme sanaa; äiti, isä ja tissi, ja mielestäni kirja, tossu ja kiitos ovat jo tuloillaan.

- "Haluatko maitoa?" minä kysyn.
- "Tissi." Hakki vastaa.

Asia selvä, toiveet täytetään! Mutta näin vuorovaikutteinen kaveri tarvitsee jo vähän enemmän harrastuksia kuin mitä äidin kanssa kotonaoleilu tarjoaa. Olemme ilmoittautuneet Ipanajumppaan. Se alkaa tammikuussa ja kokoontuu kerran viikossa. Haastetta tarjoaa meille kellonaika - 9.15! Järkyttävää! Tuohon aikaa olemme toden totta vielä tehneet jotain ihan muuta kuin jumpanneet, esimerkiksi napostelleet kaikessa rauhassa aamupalaa. Mutta päivähoito alkaa ensi syksynä, joten on kait tässä vähitellen opeteltava suoriutumaan jonnekin ennen puoltapäivää. Jumpan lisäksi aloitamme muskarin, kerran viikossa sekin! Hakki tykkää rytmeistä, joten uskon, että se tulee olemaan hänelle erityisesti mieleen. Muskari kokoontuukin inhimillisesti ilta-aikaan.

Vauvauinti päättyy tonttu-uinnin merkeissä yksivuotiaan Hakin kohdalla nyt joulukuussa, mutta jatkamme vielä nappulauintiryhmässä. Hakki tykkää pulikoida vedessä, mutta mitenkään erityisen hyvin sukeltelu ei suju. No ei suju ei, kun sukeltamaan pyritään suu auki. Nielty vesi yskittää. Uinnin kohdalla pitää miettiä, kuinka pitkään jatkamme. Mutta toistaiseksi huvia ja hyötyä riittää vielä kalliinpuoleisen kuukausimaksun verran!


Kirjallinen yöpöytä: Kaari Utrio, Ilkeät sisarpuolet

Tällainen on hyvä lukuromaani! Kaari Utrio tarjoaa jälleen kerran historiallisia tapahtumia, naisten elämää ja romantiikkaa sopivassa suhteessa. Naisten asema ei ole ollut kadehdittava, ei edes varakkaiden naisten, 1800-luvun Suomessa. Mielenkiintoisia olivat myös kuvaukset Turusta, Porista ja Helsingistä - kyllä kaupungit ovat näyttäneet niin toiselta kuin tänään. Jos aikakone olisi keksitty, en matkustaisi sillä tulevaisuuteen vaan ehdottomasti ajassa taaksepäin. Mieluiten päätyisin Jane Austenin maisemiin lipittämään litratolkulla teetä ja samoilemaan nummilla kukkahattu päässä...

Yksivuotias

Hänen Aurinkoinen Korkeutensa on täyttänyt 1 vuotta. Minä ehdin jo hitusen stressaamaan juhlien järjestämisestä, kunnes minulle tarjottiin suorastaan taivaallista ratkaisua - Hämeen mummu halusi järjestää juhlat heillä, koska vierasjoukkokin asui käytännössä naapurustossa. Vieraina olivat mummun ja papan luona Hakin puolisisarukset (3) ja setä perheineen (sis. 3 serkkua). Kainuun isovanhemmat tulevat tällä viikolla luoksemme, ja juhlimme vielä uudemman kerran pienessä piirissä, Hakin eno avovaimonsa kanssa liittynee joukkoon. Nytkään minun ei tarvitse stressata juhlista, sillä kun äitini on täällä, käy kaikki käden käänteessä..!

Juhlat Hämeessä olivat onnistuneet. Hakille oli tehty myös oma kakku, ja ensimmäistä kertaa elämässään Hakki pääsi kakun makuun ja sai myös itse syödä lusikalla. Hakki on kyllä napostellut vihanneksia ja hedelmiä omin avuin lautaselta, mutta lusikkaruoan syöttämisen olen toistaiseksi hoitanut hänen puolestaan. Ja taidan kyllä vielä jonkin aikaa jatkaakin tällä linjalla, sillä sotku oli melkoinen. Onneksi vaihtovaatteet oli pakattu juhlijalle mukaan. Makea maistui, kuten kuvasta näkyy! (Suurkiitos TT:lle kollaasin teosta!)

Olemme myös käyneet 1-vuotisneuvolassa. Kaikki oli hyvin, eikä motorinen kehityskään enää aiheuta huolta. Hakki ei vielä kävele, mutta ei kävele moni muukaan 1-vuotias. Tukea vasten otetaan kyllä askeleita. Taputtaminen ja nenän kaivaminen ovat viime aikojen uusia taitoja...

Strategiset mitat (syntyessä)

pituus 77 cm (50 cm)
paino 9430 g (3090 g)

Näin yksivuotispäivän aikaan sitä on ajatuksissaan palannut vuoden taaksepäin ja muistellut synnytystä ja ensi hetkiä vauvan kanssa. Hakki syntyi hätäsektiolla, joten syntymään liittyi ylimääräistä draamaakin. Koska olin nukutettuna, en saanut vauvaa heti syntymän jälkeen vatsani päälle kuten "normaalissa" synnytyksessä. Tämä on joskus surettanut, mutta kyllä suhde vauvaan kehittyi tästä huolimatta aivan kuten pitääkin. Hakkia on usein sanottu isänsä näköiseksi, mutta laitoksella tunnistin vastasyntyneestä kurttunaamasta kyllä myös omat piirteeni. Hän oli selvästi minun, ja tänä päivänä minulla on Hakissa mitä parhain kaveri. Hassua, miten rakkaus omaan lapseen vain kasvaa päivä päivältä. Tämähän ei ole tavallista kaikissa muissa rakkaustarinoissa (hah).

Paljon onnea ja hyvää elämää yksivuotiaalleni! toivottaa Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Äiti.

Jouluvalmisteluja

Joulu tulla jollottaa. Minä pidän joulusta, mutta juhlinkin joulua loppujen lopuksi matalalla profiililla. Teen vain sen, mitä luontevasti ehdin, ja jouluostokset aloitan ajoissa. Parasta joulussa ovat mielestäni pitkät pyhät, herkullinen ruoka ja suklaakonvehdit. Ja tietenkin aina joku hyvä kirja! Yksi vähän suurempi operaatio ennen h-hetkeä ovat joulukortit. Pyrin tekemään kortit jossain määrin itse, vähintäänkin itse otetun valokuvan verran, tai sitten ostan valmiita joulukortteja, joiden tuotto menee hyvään tarkoitukseen. Tänä vuonna joulukorttini ovat yhdistelmä molempia tapoja, sillä liimaan valokuvan valmiiseen korttiin, jonka tuotto menee Unicefille. Yleensä olen suosinut Suomen Luonnonsuojeluliiton ja WWF:n kortteja, sillä luonnon hyvinvointi on kaiken perusta, ja eläimet ovat ihmisten valloittamassa maailmassa todellisia vähäosaisia, mutta jotenkin nyt tuntuu hyvältä muistaa myös niitä lapsia, joiden elämä on tarpeettoman kovaa.

Tuon kuvauskohteen valinta joulukorttia varten olikin tänä vuonna kimurantimpi asia kuin moni arvaakaan... Lapsettomana ihmisenä ehdin monet vuodet hyväntahtoisesti naureskella korteille, joissa aina oli kuvattuna oma jälkikasvu tonttulakki päässä... (Sitä tapaa en ole muuten koskaan ymmärtänyt, että joulukortissa on ensimmäisenä lasten nimet). Siis kyllä minä todellakin nautin näistä lapsikorteista, oli kiva nähdä kuvat ystävien pilteistä, mutta ikään kuin vastavetona lähettelin usein joulukortteja, joissa poseerasivat koirani. Viime vuonna joulukorttikuvassa istuivat koirat edessään noin viikon ikäinen Hakki, tonttureleissä tottakai... Tänä vuonna koiratilanne on muuttunut, kun koirat eivät enää koko aikaa olekaan kotona vaan suurelta osin hoidossa. Kuvaushetkellä Herra Koira olisi ollut kotona, mutta päätin sitten kuitenkin kuvata pelkästään Hänen Aurinkoista Korkeuttaan. Tiedän, nyt minulle nauretaan ja osoitellaan sormella, ja ihan aiheesta. Mutta sen lupaan, että Hakin nimi ei ole joulukorteissa ensimmäisenä..!

Yläkuva on tuotos joulukorttikuvaussessiosta, mutta ei se "valittu". Ja alakuvassa jouluinen hankintamme kotiin, tuikkukynttiläkruunu!


Kirjallinen yöpöytä: Kate Jacobs, Pieni lankakauppa

Äitini suositteli minulle tätä kirjaa. Neulomista, yksinhuoltajuutta, yrittäjyyttä, ystävyyttä - urhoollisten naisten elämää! Nautin kovasti kirjan henkilöiden elämänvaiheiden seuraamisesta, mutta kerronnassa oli välillä jotain töksähtelevää. Kirja oli tunteisiin vetoava, ja kun satun lukeutumaan ihmisiin, jotka eivät juurikaan itke kuin elokuvissa ja kirjojen äärellä, niin nyt sain sitten tirauttaa useammankin patoutuneen kyyneleen tarinan lomassa. Kirjasta löytyi myös selkeää elämänviisautta skotlantilaisen isoäidin tapaan: "Kuulitteko? Ihmiset eivät aina aina osaa toimia oikein." Toisin sanoen lähimmäisiltään taikka itseltään ei voi odottaa täydellisyyttä, virheitä tehdään kuin norjalaisneuletta aloitellessa.. Kirjasta on tulossa elokuva, jonka haluan ehdottomasti nähdä.

Pulkkailua Etelä-Suomen malliin

Että minä VIHAAN näitä Etelä-Suomen talvia. Hetki saadaan nauttia lumesta, ja sitten on kaikki taas sohjoa ja likaa. Ja pimeyttä. Joka talvi kaipaan takaisin Kainuuseen, jossa on vielä jollain lailla talvet talvia. Ilmastonmuutos vaikuttaa toki sielläkin. Jouluksi menemmekin pohjoiseen mummolaan, joten ehkäpä valkea joulu on taattu..?

Huolimatta näistä huonoista talviennusteista Hakille hankittiin hieno pulkka. Neljänä päivänä käytiin ulkoiluttamassa koiraa (tällä hetkellä meillä on kotona Herra Koira, Neiti Koira on edelleen hoidossa) pulkkaillen, mutta tänään taitaa olla jo parempi vaihtaa takaisin rattaisiin. Onneksi pulkka luistaa matollakin.

Matkakertomus: Play Blanca, Lanzarote, osa 2

Hotellistamme kävelyetäisyydellä sijaitsi Roja-tulivuori. Päätimme lähteä tutustumaan siihen haastavista maasto-olosuhteista huolimatta. Rattailla taitettiin matkaa niin pitkään kuin pystyttiin, sitten siirrettiin Hakki kantoliinaan ja rattaita raahattiin mukana noin muuten vain... Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Isä ei ihan kaikkina hetkinä pitänyt tätä retki-ideaa kaikista viisaimpana... Mutta niin me vain saavutimme tulivuoren kraatterin, josta yläkuva on otettu. Jotenkin sitä kuvittelee, että kraatteri olisi syvä kuilu, mutta tällaisen sammuneen tulivuoren kraatteri on täynnä laavaa ja muuta maa-ainesta. Kraatterista syöksyvä laava on aikoinaan alkanut valua takaisin kraatteriin ja tukkinut näin oman ulostuloreittinsä. Tulivuori siis sammuttaa itse itsensä.

Tulivuorimaisemia pääsimme ihailemaan myös Aurinkomatkojen retkellä Timanfayan kansallispuistoon. Pidin retkeä aika hintavana, mutta olihan se hieno kokemus. Eikä vähiten siksi, että retkeen sisältyi kameliratsastus! Ja kyllä, myös Hänen Aurinkoinen Korkeutensa ratsasti kamelilla! Ratsastus tapahtui yksikyttyräisillä kameleilla, joiden kyttyrän molemmin puolin oli istuinkorit. Toisella puolella kyttyrää istui Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Isä, ja toisella puolella minä Hakki sylissä. Näin saavutimme hyvän tasapainon. Minulla oli myös kantoliina Hakin ympärillä tuomassa lisävarmistusta. Kamelihan nousee maasta ensin etujaloilleen, joten korissa keikutaan hetki kallellaan ennen kuin peräpää nousee myös ylös. Ja vastaava tapahtuu toisinpäin alastultaessa. Kameliratsastuksen vetäjät ottivat hyvin huomioon pienen ratsastajan. Vetäjä varmisti, että me pysytään hyvin kyydissä heilahduksesta huolimatta. Itse ratsastus kesti noin 20 minuuttia, ja tuntui mielettömän upealta keinua kamelin selässä hienoissa tulivuorimaisemissa. Myös Hakki mitä ilmeisimmin piti kyydistä, sillä hän nukahti syliini! Ilmankos on reissun jälkeen ollut uniongelmia, kun ei ole enää keinuvaa kamelia tarjolla.

Vaikka meillä tuo ranta- ja uima-allaselämä jäi kovin vähäiseksi, niin jonkin verran hyödynsimme hotellin 40 cm syvää lastenallasta. Ostimme Hakille jopa tuon kuvassa näkyvän "uimalautan", jollaiseen hän on tottunut jo vauvauinnissa. Vesi oli altaassa ihanan lämmintä! Atlantin merivettä luonnehtisin sen sijaan lähinnä raikkaaksi... Minä pulahdin Atlanttiin kerran jo yhdellä Playa Blancan pienistä uimarannoista, ja lisäksi osallistuimme kolmen saaren risteilyyn, joka vei meidät Lanzarotelta katamaraanilla lähisaarelle Fuerteventuraan, ja sieltä vielä pienemmillä veneillä Los Lobokselle. Los Lobos on lähes autio saari, eikä siellä ollut tarjolla mitään uimaranta-palveluja kuten esim. käymälää. Los Loboksella minä ja Hakin isä kävimme molemmat vuorollamme uimassa Atlantissa, ja H.A.K. pääsi ensimmäistä kertaa elämässään möyrimään hiekkaan! Hän ei saanut kylläkään harrastaa tätä puuhaa kovin kauaa hiekansyöntitaipumuksensa takia. Tuolla Los Loboksen rannalla oli muuten myös pari nudistinaista aiheuttamasta karsastusta Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Isälle... En minä vaan ymmärrä, mikä halu näillä itseäni vanhemmilla naisilla oli riipoa kaikki vaatteet yltään.

Kolmen saaren risteily -retki vei koko päivän. Paluumatkalla merenkäynti oli niin kovaa, että merisairaus iski useisiin matkustajiin ja oksennuspusseja jaettiin. Me istuimme laivan perässä, Hakki rattaissaan, ja säästyimme kaikki huonolta ololta. Minulla on taipumusta merisairauteen, mutta muistin pitää katseeni mahdollisimman paljon horisontissa, mikä auttoikin. Merimatkan päätteeksi meitä odotti vielä bussikyyti, sillä laiva ei suinkaan lähtenyt Playa Blancasta vaan lähikylästä Playa del Carmenista. Hakki oli jo niin väsynyt, että nukkui bussissa, mutta yleensä ottaen juuri tämä bussimatkailu oli erityisesti hänen mieleensä. Mehän käytiin bussilla Teguisen maalaismarkkinoilla, kansallispuistoretkellä ajeltiin bussilla ja tietenkin lentokenttäkuljetukset matkattiin bussissa. Hakki nautti saadessaan huomiota kanssamatkustajilta, ja saattoi jopa jo pyrkiä hieman koputtelemaan edessäistuvia, jos nämä eivät huomanneet häntä... Yleensä Hakki kyllä löysi helposti vapaaehtoiset "juttukaverit", joiden kanssa saattoi ilveillä matkan ajan.

Minua ovat aina viehättäneet kaktukset, ja niitä sekä mehikasveja Lanzarotella kasvoi tosi paljon. Saaren pohjoisosassa olisi ollut jopa kaktuspuisto, mutta koko pohjoisosa jäi meiltä näkemättä. Ehkä joku toinen kerta sitten..? Reissu oli kyllä onnistunut ja mietimme, että Kanarian saarille voisi mennä uudestaankin, esimerkiksi Teneriffalle. Mukavat muistot matkasta piristävät nyt täällä koti-Suomen talvessa, jota onneksi vihdoinkin lumi valaisee. Ja niitä konkreettisiä matkamuistojani ovat laavakivestä tehty helminauha, kolme jääkaappimagneettia, El Diablo -seinätaulu, nahkalompakko ja sileäksihiottu koralliriipus. Tuosta viimeksimainitusta koen kyllä nyt erittäin suurta ekologista huonoa omatuntoa, sillä koralliahan EI pitäisi ostaa, sillä se ei uusiudu ja koralliriutat ovat jo uhanalaisia kaltaisieni pölvästien takia, jotka kulutuskäyttäytymisellään edistävät luonnon tuhoamista. Jotenkin hätäpäissäni lentokentällä viimeisiä rahoja tuhlatessani sorruin siihen kauniiseen väriin. Mutta ensi kerralla taas viisaammin! Saas nähdä, milloin ja minne matkustamme Hakin kanssa seuraavan kerran..!

Matkakertomus: Playa Blanca, Lanzarote, osa 1

Vietimme viikon Hänen Aurinkoisen Korkeutensa kanssa Playa Blancassa Lanzarotella asuen Cay Beach Sun -huoneistohotellissa. Ennakkovalmistautuminen kohteeseen ei ollut tällä kertaa ollut kovin perusteellista, ja näin jo saaren yleisilme, karu, vulkaaninen maisema, tuli yllätyksenä. Hotellista kertovat paperit oli myös luettu niin huonosti, että mukaan ei oltu otettu astianpesuharjaa eikä -ainetta, jotka eivät kuuluneet huoneiston normaaliin varustukseen. Mutta etukäteen oli pyydetty huoneistoon vauvansänky, joka toimitettiinkin pian saapumisemme jälkeen.

Hänen Aurinkoisen Korkeutensa matkavarustuksen kulmakivi olivat matkarattaat. Mukaan oli otettu myös vähälle käytölle jäänyt kantoliina, joka matkan aikana osoittautui erittäin hyödylliseksi. Yläkuvan vaaleansininen aurinkohattu ostettiin Lanzarotella Teguisen maalaismarkkinoilta kolmen euron hintaan - hyvä ostos! Kotoa matkaan pakattu kesähattu (alakuva) oli useissa tilanteissa kuitenkin toimivampi, sillä siinä on kiinnitysnauha leuan alla. Matkamme ajan lämpöä saarella piisasi reilut parikymmentä astetta vilvoittavan tuulen kera, ja tuohon tuuleen olisi ajoittain viuhuen lentänyt mukaan uusi komea kalastajanhattu.

Aurinkolasit olivat mukana, mutta niitä käytettiin vain sellaisissa parin sekunnin jaksoissa... Matkarattaissa sideharso pyykkipojilla kiinni, mutta Hakki uteliaana ihmisenä yleensä siirsi mokoman rievun syrjään. Aurinkorasvaa käytettiin reilusti etenkin kasvoihin ja rattaiden turvakaaren päällä heiluviin räpylöihin, mutta tuulinen sää mahdollisti suojautumisen auringolta ihan vaatteilla. Hyvin usein Hakki oli puettu pitkähihaisiin ja pitkälahkeisiin vaatteisiin ilman pelkoa liiallisesta kuumuudesta.

Purkkiruuat otettiin mukaan Suomesta. Muutaman hedelmäsoseenkin pakkasin mukaan, mutta otin myös sauvasekoittimen, koska ajattelin kerrankin tehdä niitä itse paikallisten notkuvien hedelmätiskien tarjonnasta... Virhe, virhe! Hedelmätiskit eivät kaupoissa suinkaan notkuneet, ja tomaatitkin tuijottivat minua paketistaan kateudesta vihreinä, kuin muistelin Suomen kypsiä, punaisia tomaatteja. Eli en sitten käyttänyt sauvasekoitinta kertaakaan vaan täydensin sosevarastoa paikallisista kaupoista. Se onnistui kivuttomasti. Puurohiutaleet minulla loppuivat kesken, ja vaikka oman hotellimme kaupassa ei lasten puurojauhetta ollutkaan, niin sitä löytyi keskustan Sparista.

Jännitin vähän etukäteen, kuinka Hakille maistuvat teolliset ruokasoseet, kun hän on kuitenkin tottunut äidin valmistamiin pöperöihin. Mutta Hakkihan on hyvä syömään, ja niin maistuivat purkkiruoatkin. Ruokien lämmitys onnistui myös kiitettävästi reissun päällä; ravintoloissa oltiin hyvin palvelualttiita. Kerran yhdessä Playa Blancan rantakadun ravintolassa ruoka oli jopa siirretty purkista kauniiseen valkoiseen kulhoon, joka tuotiin hienosti tarjolle aluslautasen, servetin ja lusikan kera. Vatsaongelmia meille kuitenkin tuli. Loppuviikosta Hakin vatsa muuttui ylikierroksilla käyväksi kakkakoneeksi, ja niin - maitohappohappobakteereja ei ollut mukana eikä myöskään sinkkivoidetta. Molemmilla olisi ollut tässä tilanteessa tilauksensa, mutta pepun punoitus lieveni onneksi tavallisella kosteusvoiteellakin.

Matkakertomus jatkuu vielä uutena postauksena. Siinä on tarkoitus kertoa vähän siitäkin, mitä me lomallamme tehtiin!

Kirjallinen yöpöytä: Sue Grafton, A niin kuin alibi

Lomalukemisena minulla oli Sue Graftonin ns. aakkosdekkarisarjan aloittava "A niin kuin alibi". Kirja oli letkeää lomaluettavaa, mutta tässä kolmannen painoksen pokkarissa oli edelleen aivan järkyttävän paljon kirjoitusvirheitä. Ne jopa häiritsivät lukemista. Kirjan avainhenkilö oli naispuolinen yksityisetsivä Kinsey Millhone, joka tutki vuosia sitten tapahtuneita myrkytystapauksia. Millhonen työ yksityisetsivänä vaikutti niin kiinnostavalta, että tarkoitus on myöhemmin jatkaa kirjalla "B niin kuin Beretta".

Uusia vaippoja

Oli ihan "pakko-pakko" vähän nettishoppailla... Täydensin Hänen Aurinkoisen Korkeutensa vaippavarastoa kaksilla uusilla L-kokoisilla Bummiksen vaippakuorilla. Toinen on Bummis SWW kukkakuosilla, ja toinen Bummiksen uutuus, Bummis Super Brite retrovihreänä. Tässä uutuusmallissa on myös vuotosuojat lahkeissa. Kukkakuosinen vaippahousu ei saanut ihan varauksetonta ihailua Hakin isältä, oli kuulemma jotenkin tyttömäinen.. Höpöhöpö, sanon minä. Tosimies ei kukkia kavahda. Lisäksi hankin kaksi Imse Vimsen Organic Terry -vaippaa, joita minulla on yksi ennestään. Sisävaippoja minulla olisi kyllä ollut ennestäänkin ihan riittämiin, mutta tuo Organic Terry on niin ihastuttava vaippa, että sallin meille tämän ylellisyyden. Tuo froteinen vaippa on niin imukykyinen, että voisi riittää yövaipaksikin keveällä imulisällä.

Tällä hetkellä meillä on kyllä öisin käytössä kertakäyttövaipat. Kun operaation "Tissi ei ole unihissi" myötä pyrittiin rauhoittamaan öitä, niin silloin rauhoitin yöt myös vaipanvaihdolta. Hakki pissaa sen verran paljon, että kun isoon sänkyyn siirtymisen aika koittaa noin kello viisi, niin kestovaippa olisi samaan aikaan vaihdettava. Tällä hetkellä pukeminen ja vaipanvaihto aiheuttavat molemmat melkoista hulabaloota, joten yöllä päästään helpommalla käyttämällä kertsiä. Katsotaan nyt, miten kauan. Mutta huonoa ekologista omatuntoa helpottaa, kun kertakäyttövaippa on maatuva! Kampaajani, jolla on Hakkia vain pari kuukautta nuorempi tytär, kertoi minulle näistä Nature Babycare -vaipoista, joita saa ainakin Prismasta. Vaippa on kertakäyttövaipaksi erinomaisen miellyttävä, ja hintaluokaltaan samaa sarjaa kuin muutkin vähän paremmat kertsit.

Kertakäyttövaippariemua riittää nyt sitten muutenkin, kun lähdemme reissuun. Se on moro vähäksi aikaa!


Kirjallinen yöpöytä: Tuija Lehtinen, Rosan talo
Kun kaipaan hauskaa, keveää luettavaa, päädyn usein Tuija Lehtiseen. Tätä Tuija Lehtisen esikoisromaania vuodelta 1984 en ollut aiemmin lukenut, tai sitten en vain muista lukeneeni - Rosan talo ei nyt ollut kaikkein mieleenpainuvin kirja. Kirja alkoi vähän puisevasti ja typerän tuntuisestikin, mutta parani loppua kohden, ja dekkarimaiset piirteet antoivat tarinalle terää. Eikä kaikki ollutkaan ihan niin selvää, kuin alkuasetelmat antoivat olettaa. Kirjan miessankari oli kyllä sitä luokkaa, että kaipaisi vielä kovaa koulutusta - vai onko reilussa parissakymmenessä vuodessa tapahtunut merkittävä asennemuutos siinä, millainen on kunnon mies? Kotitöitä välttelevä, sisällä tupakoiva mies ei toden totta tunnu miltään unelmien sankarilta, eikä siinä mikään jumalainen seksi auta. Ehkä minä olen vain tullut vanhaksi? Ilokseni voin kuitenkin todeta, että Hakki "imuroi" jo nyt mielellään...

Matkavalmisteluja

Saan Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Isältä syntymäpäivälahjaksi matkan. Lähdemme kolmestaan viikoksi etelän lämpöön, ja matkavalmistelut ovat olleet meneillään jo jonkin aikaa. Vielä joskus reilu vuosi sitten suunnittelin syntymäpäiväkseni eksoottista seikkailuhenkistä matkaa, joka veisi minut Intiaan ja lähiympäristöön, yöpymään aavikolla ja ratsastamaan kamelilla. Kuvittelin, että lähes vuosikas vauva voi helposti olla hoidossa matkan ajan... Varovaisesti veljeni avovaimo, kahden lapsen äiti, totesi, että idea ei välttämättä ole täysin toteuttamiskelpoinen. Viikko erossa vanhemmistaan on vauvalle liikaa.

Hakin synnyttyä on ollut itsestään selvää, että matkailu lähiaikoina tapahtuu Hakin kanssa ja Hakin ehdoilla. Tuleva matkamme suuntautuu Kanarian saarille, missä en ole koskaan käynyt, ja jonka pitäisi olla lapsen kanssa turvallinen ja helppo valinta. Kuuden tunnin lento hieman arveluttaa, ja haastetta riittää varmasti myös Hakin ihon suojaamisessa auringolta. Aurinko kun ei ole Hakin eliniän aikana tähän mennessä liiemmin porottanut, viime kesäkin oli siltä osin erittäin helppo.

Hakille piti hankkia matkaa varten oma passi. Kävimme kauppakeskuksen fotoliikkeessä passikuvassa, ja kuvassa Hakki oli erittäin totinen kuten passikuvan henkeen kuuluu! Passihakemuksen jättämisestä tulikin sitten kohdallamme varsinainen poliisiasema-sightgtseeing.

1. poliisiasema: "Lupakansliamme on lakkautettu. Meiltä ei myöskään saa lupahakemuksia. Lupa-asioissa palvelevat seuraavat poliisiasemat..."
2. poliisiasema: "Lupakansliamme on tänään suljettu klo 12 lähtien koulutustilaisuuden vuoksi." Ja arvata saattaa, ettemme toden totta olleet asioimassa ennen puoltapäivää..!
3. poliisiasema: Poliisiaseman odotustilassa Hakki antautui vuoropuheluun paikalla olleen pienen koiran kanssa matkimalla tätä joka kerta tämän haukahdettua. Koiran omistaja koki tilanteen kiusallisemmaksi kuin minä ja siirtyi sivummalle. Kait minä olen sitten jo niin tottunut kaikenmoiseen älämölöön. Mutta vihdoinkin saatiin hakemus jätettyä! Oli mukana kaikki tarvittavat paperit: isän suostumus, oma passi ja Hakin passikuva. Virkailija kehui Hakin kuvaa, mutta halusi myös nähdä yhdennäköisyyden, minkä vuoksi Hänen Aurinkoisen Korkeutensa täytyi luopua hetkeksi vesipullostaan.

Ystävättäreni muisti minua jo hyvissä ajoin onnittelukortilla, jossa on mukana rintanappi... Rintanapin halkaisija on ainakin 15 cm, ja siinä on näkyvissä täytettävien vuosien lukumäärä, minkä toden totta nyt erottaa, vaikka ikänäkökin vaivaisi. Ystävättäreni painotti, että rintanappi tulee pakata matkatavaroiden joukkoon syntymäpäiväsankarin tunnusmerkiksi. Voin kuvitella, että hän nauraa makeasti ajatellessaan minua kävelemässä rantabulevardilla rintanappi (vai rintalautanen..?) t-paidassa roikkuen. Oli kyllä mainio oivallus tuo kortti..!

Meillä kotona on matkavalmisteluihin liittynyt myös näytelmäharjoitus. Seuraavassa vuoropuhelussa minä esitin Nordea-pankin pankkivirkailijaa, ja Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Isä matkalle lähtevää turistia.

- Päivää. Minä haluaisin vaihtaa Espanjan rahaa.
- Espanjassa on myös käytössä eurot, joten teidän ei tarvitse vaihtaa rahaa.
- Mutta minä tarvitsen Espanjan rahaa.
- Onko teillä tili meidän pankissa?
- Mikä pankki tämä on?
- Nordea.
- Ei minulla ole tiliä Nordeassa.
- Teidän pitää mennä omaan pankkiinne ja nostaa tililtänne rahaa. Eurot ovat myös Espanjan rahaa.
- Mutta minä haluan Espanjan euroja.
- Siis sellaisia euroja, joissa on seteleissä ja kolikoissa takana Espanjan kuvat? Niitä te saatte siellä matkakohteessanne, voitte vaihtaa suomalaiset euronne espanjalaisiin euroihin.
- Onnistuuko se varmasti? Minä haluaisin nyt Espanjan rahaa.
- Kyllä se varmasti onnistuu. Hyvää matkaa!
- Mutta minä haluaisin vaihtaa Espan---
- Tässä on nyt vähän jonoa. Hyvää matkaa!
- Mutta---
- VARTIJA!

Tässä on vielä aikaa tehdä matkavalmisteluja. Vaipat ja purkkiruoat otan mukaan ainakin suurimmaksi osaksi jo Suomesta. Kameraan pitäisi ehkä ostaa isompi muistikortti. Ja tarvitsisimmekohan matkasyöttötuolin? Hellelakki ja uimalelu taitavat löytyä tähän vuoden aikaan parhaiten paikan päältä... Matkakuumetta, matkakuumetta!

Fysioterapeutilla

Hakki on nyt sitten käynyt fysioterapeutilla. Kovin hyödylliseksi en käyntiä kokenut. Kun kerroin, miksi olimme vastaanotolla, totesi fysioterapeutti pian, että koska Hakki nyt nousee pystyyn ja konttaa, on hän jo tavallaan tehnyt fysioterapeutin työt. Hän olisi voinut opastaa noiden taitojen oppimisessa, mutta Hakki "ehti ensin", vaikkakin viiveellä neuvolan suosituksiin verrattuna. Hakilla on kuitenkin vielä aloittelijan tapa nousta pystyyn, missä on käsillä suuri merkitys vetoapuna. Fysioterapeutti neuvoi, että Hakkia voisi opastaa nousemaan ns. kosioasennon kautta, jolloin toinen koukistettu jalka antaisi tukea. Minusta on hyvin vaikea puuttua nousemistapaan enkä ehkä muutenkaan oikein osaa mieltää tällaista valmentamista tärkeäksi, mutta pitää yrittää kokeilla. Tarkoitus olisi, ettei Hakin tarvitsisi oppia kaikkea vaikeimman kautta. Joskaan en tiedä, mitä haittaa Hakille on, jos hän äheltää itsekseen ja opettelee useampia tapoja.

Uutta käyntiä fysioterapeutille ei näillä näkymin tarvita. Toinen käynti voisi tulla kyseeseen, jos pystyyn nouseminen ja alas laskeutuminen ei ole vuoden ikään mennessä tullut sujuvammaksi. Alastulo toisen jalan varaan laskeutuen opitaankin fysioterapeutin mukaan selkeästi myöhemmin. Tällä hetkellä Hakki aina pudottautuu takamuksilleen - onneksi on vaipat pehmentämässä lattiakosketusta!

Kirjallinen yöpöytä: Mikko Karppi, Väinämöisen vyö

Tämä 687-sivuinen, järkälemäinen dekkari antaa Da Vinci -koodimaisesti uuden jännittävän sisällön ehkä aiemmin jopa tylsiksi koetuille kalevalaisille säkeille. Oma lukuvauhtini oli alussa hidas eikä oikein riittänyt pitämään tarinaa intensiivisenä, mutta loppua kohden tilanne parani sekä lukuvauhtini että kertomuksen imun suhteen. Fantasialla höystetty dekkari oli kyllä hieno lukukokemus, ja sai arvostamaan suomalaista kulttuuria entistä enemmän. Tämä kirja ohjasi myös jälleen kerran miettimään ihmisen tapaa ahneuksissaan tuhota luontoa ja samalla omaa elinympäristöään. Ystäväni suositteli minulle tätä kirjaa - kiitokset hänelle!

Idoleita ja maajusseja

TV:n katselu on viime aikoina jäänyt vähälle. TV:n perään on sen sijaan syytä katsoa useinkin, sillä Hakki haluaa rukata katselukulmaa tiheään tahtiin. Jos hän saisi päättää, katselisimme varmaankin lattialla pötköttävää televisiota ylhäältä alaspäin. En ole katsonut tv:stä kokonaista elokuvaa sitten Hakin syntymän, mutta joitakin sarjoja seuraan. Digiboksille tallentuvat toiveikkaasti hyvää hetkeä odottamaan Täydelliset naiset, Tukka auki ja House, lisäksi valikoimaan ovat kuuluneet Greyn anatomia, Teho-osasto ja Teoria miehistä. Mutta jotain on ylitse muiden: Idols ja Maajussille morsian. Näitä seuraa myös Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Isä.

Idols ja Maajussille morsian tulevat Hakin iltapuuroaikaan. Myös Hänen Aurinkoisen Korkeutensa nukkumaanmeno painaa päälle, mikä joskus saa äidin omatunnon kolkuttamaan, mutta yleensä valvominen ohjelman loppuun saakka onnistuu ilman suurempaa älämölöä. Puurohiutaleet täytyy saada kiehumaan ennen ohjelman alkua tai viimeistään ensimmäisellä mainostauolla. Keittoaika on vain kolme minuuttia, mutta hauduttaa voi helposti seuraavaan mainoskatkoon saakka. Hakin syöttötuoli on siirretty näiden ohjelmien ajaksi nojatuolin viereen, jotta sekä äiti että lapsi näkevät ohjelman. Erityisesti Idols on musiikista pitävän Hakin mieleen. Emme ole vielä kuitenkaan saaneet selville, kuka on Hakin suosikki.

Oma suosikkini on sen sijaan selvillä. Se on yllätyksekseni Koop Arponen! Alun perin ajattelin olevani Kalle-fani, ja vaikka hänestä edelleen pidänkin, on Koop esityksissään eleettömän yliveto. Ja näittekö, kuinka hän Idols-talossa tyhjensi astianpesukonetta!? Ja kertoi olevansa sitä mieltä, että omat jäljet pitää korjata - lumoavaa! Ja ruohonleikkuukin hoitui. Onkohan Koop kuunnellut Suurlähettiläiden Mitä miehen tulee olla -biisiä...? Hakinkin haluaisin opettaa korjaamaan omat jälkensä. Mutta jotta esim. tavaroiden paikalleen laitto onnistuu, täytyy ne ensin opetella heittelemään kaapista pihalle. Meillä on ollaan nyt siinä vaiheessa ERITTÄIN edistyksellisiä. Muutamassa hetkessä on suuri joukko keittiön aarteita pitkin poikin lattialla.

Idolsissa tällä kaudella on suuri pettymys ollut Jone Nikula. Hän puhuu mielestäni asiattomuuksia, ja keskittyy vain henkilökohtaiseen tulkintaansa tietyn työkalun olemassaolosta. Vauvablogissa on asiat ilmaistava siivosti, ja siksi toteankin, että Jone Nikulan oma "lillerilalleri" on mitä ilmeisimmin siirtynyt korvan taakse tai muuten kadonnut. Hän ei taidakaan olla niin kova kaveri kuin haluaisi, koska hänen on pidettävä yllä tuollaista mautonta uhoa.

Mutta entäs maajussit? Ohjelman tekee nautittavaksi jo maalaiselämän esittely, ja kun sitten vielä saa jännittää romanttisia käänteitä, niin kyllä tämä äiti nauttii! Hakin iltapuuro on jälleen tänään tv-ateria.

Valokuvatorstai: Suomalainen nuorallatanssija ja suuria uutisia liikkumisesta

Suomalainen nuorallatanssija on meidän perheessämme juuri tukea vasten nousemaan oppinut Hakki. Jalat ovat vielä epävarmat, ja näyttävät siltä kuin alustana olisi pelkkä nuora. Ihan ensimmäisiä kertoja jaloille noustiin sohvan selkänojaa vasten, missä innoittajana toimi sohvan selkänojan yläpuolella heiluva rullaverhon naru. Tällä hetkellä leikkikehä on mainio tuki, joskin uutta taitoa käytetään myös muita huonekaluja vasten, ja tämä on tuonut Hänen Aurinkoisen Korkeutensa ulottuville paljon uusia tavaroita...


Kun kävimme kymmenen kuukauden ikään ajoitetulla neuvolakäynnillä, Hakki ei vielä noussut kunnolla tukea vasten. Tällöin Hakki ei myöskään kontannut vaan eteni paikasta toiseen ryömimällä vauhdikkaasti. Konttaaminen opittiin viime viikolla, pian tukea vasten nousemisen jälkeen. Yhtäkkiä kaveri vain konttasi! Neuvolassa kymmenen kuukautta on rajapyykki jaloilleen nousemiselle, ja saimme kehitysviivästymän johdosta ajan lääkärille. Lääkäri puolestaan antoi lähetteen fysioterapeutille. Aika on nyt varattu, ja vaikka taito onkin tällä hetkellä hallinnassa, käytämme silti aikamme. Neuvolasta suositeltiin näin tehtäväksi, koska motorinen kehitys on ollut meillä joka tapauksessa keskiarvoa hitaampaa.

Itse en usko, että fysioterapeutti havaitsee mitään sen erityisempää. Hakki tuntuu oppivan kaikki asiat sitä mukaa kun hän näitä uusia taitoja tarvitsee. Toisaalta, minulla itselläni on ollut lapsena vikaa lonkissa, joten sekin vaihtoehto on hyvä sulkea pois. Hirveän hienoilta jutuilta nämä uudet asiat kuitenkin tuntuvat - ajatella, että meidän pieni vauva jo konttaa ja nousee jaloilleen! Äiti on niiiiin ylpeä! Kun kaikki ei tapahdu niin nopeasti, ehtii ihastella paremmin joka vaihetta.

Koirat ovat muuten taas lomalla. Edellisen reilun viikon syyslomansa jälkeen koirat olivat neljä yötä kotona, ja lähtivät sitten jälleen ystävillemme uudelle lomalle. Nyt ne ovat olleet tällä erää reissussa yli kaksi viikkoa, ja viihtyvät erinomaisesti. Kun kävimme viemässä välillä lääketäydennystä ja näimme koirat pihalla, olivat ne toki iloisia, mutta palasivat mielellään ystäviemme kanssa sisälle hännät heiluen ja taakseen katsomatta. Olihan se vähän riipaisevaa, mutta tosiasia on, että koirilla on nyt mukavampaa kuin meillä Hakin jahdattavana. Itsekin on kyllä todettava, että koiraton elämä on toiminut näin pienen lapsen kanssa hyvin ja antanut toisenlaisia mahdollisuuksia arjen järjestämiseen.

Ja nämä kaksi loistavaa valokuvaa koirista ovat ystäviemme ottamia. He ovatkin koko ajan kertoneet koirien edesottamuksista sähköposteilla ja lähettäneet kuvia. Kyllä koirilla kelpaa ja meilläkin, kun meillä on näin hienoja ja auttavaisia ystäviä!

Tissi ei ole unihissi

Minä en voinut uskoa, että nukahtamistavalla ja -paikalla on niin suuri merkitys yöunien laatuun. Mutta kun yöllä alettiin heräillä tunnin välein ja oma olemus oli tätä myöten yhtä jäntevä kuin ylikypsä spagetti ja vireystila kuin dementikkojen kesäpäivillä, niin kyllä siinä mietti viimeisillä hereillä olevilla aivosoluilla, että pitäisikö tehdä jotain.

Juttelin asiasta muutamien äitien kanssa, ja kaikilta tuli samansuuntaista tietoa: illalla ei tule nukahtaa rinnalle vaan omaan sänkyyn. Kun opitaan nukahtamaan itse illalla, ei yölläkään heräillä niin paljon tai ainakin osataan niissä tilanteissa paremmin nukahtaa uudelleen. Tämä rinnalle nukahtaminen osui meillä arkaan paikkaan ja Hänen Aurinkoisen Korkeutensa äiti tunsi ikäviä pistoksia rinnassaan... Meillä nimittäin käytännössä kaikki nukahtaminen tapahtui rinnalle; sekä yö- että päiväunille Hakki rauhoittui tissutellen. Mutta oli meillä jo lopetettu yösyömiset! Minä kuvittelin, että se riittäisi rauhoittamaan yöt - kun ei anneta maitoa, ei kannata herätä. Jonkin aikaa homma toimikin näin, mutta sitten heräily alkoi uudelleen ja kiihtyvällä tahdilla. Päätin mietiskellä asiaa hetken ja valmistaa itseäni operaatioon "Tissi ei ole unihissi".

Mietiskely jäi lyhyeksi, kun tuli sitten se äärimmäisen karjunnan yö. Silloin jouduin jo pyörtämään tuon yösyönti"kiellonkin" - oli pakko antaa maitoa, että Hakki jotenkin nukahtaisi ja lopettaisi yön hiljaisuutta raastavan karjumisen. Kun tuosta yöstä selvittiin, päätin heti seuraavana päivänä JA iltana aloittaa uusien nukahtamisrutiinien opettelun.

Tunnetasolla tilanne oli kaikkea muuta kuin helppo. Operaation "Tissi ei ole unihissi" ensimmäiset päiväunet aiheuttivat itkua sekä äidille että pojalle. Koin kiusaavani Hänen Aurinkoista Korkeuttaan, mutta edellisyön käänteet saivat pysymään lujana. Pinnasängyssä melskattiin ainakin tunnin verran ennen kuin uni tuli. Minä rauhoittelin sylissä pahimmat itkut, mutta pakko oli myös kestää etäältä kuuntelemisen tuskaa. Tässä vaiheessa sitä kyllä jo erottaa itkun sävyt, milloin on oikea hätä ja milloin on kyse vain turhautumisesta ja kiukusta.

Hyvin paljon puhutaan tassuhoidosta, jossa lasta rauhoitellaan omaan sänkyyn pitämällä kättä hänen päällään. Hakkia moinen tassuttelu toisinaan suorastaan suututtaa, toisinaan se tuntuu toimivan. Mutta ehdottomasti paras keino meillä on aina jättää hetkeksi omaan sänkyyn ihan yksinään. Kun Hakki tietää, että kukaan ei ole vieressä, hän turvautuu unirättiinsä ja saattaa jopa nukahtaa! Ja uskomatonta on kyllä se, että välillä uneen pudotaan lähes pystyasennosta - hetki sitten roikuttiin vielä sängyn pinnoissa, kohta ollaan unessa. Ehkä väärinpäin ja ilman peittoa, mutta unessa kuitenkin. Ja yöheräämiset ovat vähentyneet aivan olennaisesti. Joskus kuulen pientä itkua, mutta yleensä se menee saman tien ohi ja uni jatkuu. USKOMATONTA! Harvemmin minua enää tarvitaan Hakkia yöllä rauhoittelemaan. Ja kun minulla ei muuta virkaa ole, niin voin vaikka nukkua itsekin! Ihanaa!

Operaatio "Tissi ei ole unihissi" ei ole vielä ohi, vaikka nukahtaminen iltaisin on jo alkanut sujua aika hyvin ja ilman isompia itkuja. Päivällä saatan turvautua vanhaan keinoon, jos on tärkeää, että Hakki esim. ennen vauvauintia ehtii nukkua vähän eikä uni yksin tunnu tulevan. Mutta yönukahtamisen suhteen en lepsuile.

Oma olo on jo parempi, vaikka univajetta vieläkin riittää. Mutta myös Hakki voi paremmin. Olin jo ihmetellyt Hakin epätyypillistä kiukkuisuutta, joka on nyt uusien nukahtamisrutiinien myötä hävinnyt. Myös Hakki oli väsynyt heräilemään koko ajan, ja nyt hän on taas oma iloinen itsensä. Yksi lapsen tärkeistä taidoista on osata nukuttaa itse itsensä, ja minä olen niin tyytyväinen, että pystyin vihdoinkin antamaan hänelle mahdollisuuden oppia sen. Olin jatkuvalla hyvää tarkoittavalla puuttumisellani estänyt Hakkia etsimästä omia tapojaan tuudittaa itsensä uneen.

Läheisyys ei ole silti kadonnut. Kyllä illalla tissutellaan, mutta ei uneen saakka. Ja aamulla on edelleen lupa siirtyä isoon sänkyyn nukkumaan. Aiemmin se tapahtui viiden jälkeen, nyt vasta kuuden jälkeen. Nyt on kuitenkin olo, että me molemmat olemme oppineet paljon. Ja eikun kohti uusia haasteita, pirteämpinä kuin pitkään aikaan!

Kirjallinen yöpöytä: Sujata Massey, Rei Shimura taifuunin silmässä

Rei Shimura taifuunin silmässä on kahdeksas lukemani Rei Shimura -dekkari. Olen lukenut kirjat järjestyksessä, sillä vaikka jokainen kirja onkin itsenäinen kokonaisuutensa, on amerikkalais-japanilaisen "Neiti Etsivän" yksityiselämän kiemuroissa oma jatkumonsa. Pidän näistä kirjoista, sillä niissä on mukana kiehtovalla tavalla japanilaista kulttuuria kunnon dekkaritarinan ohella. Kirjat ovat myös synnyttäneet halun päästä joskus matkustamaan Japaniin! Taifuunin silmässä oli vallan mainio kirja, mutta ei seitsemännen Shimuran veroinen. Rei Shimura ja helmenkalastaja olikin mielestäni paras tätä sarjaa, mutta suosittelen kyllä tätä kahdeksattakin, jossa selvitellään taidevarkautta. Ja rakkauselämä on taas kerran niin resuista, että...

Valokuvatorstai: Kiltti

"Istu nyt kiltisti siinä, niin äiti ottaa kuvan..!"

On tavallista puhua kilteistä lapsista. Itse en vielä erityisemmin sanaa käytä, sillä näin pienen kohdalla on itsestäänselvää, että hän on kiltti. Riiviö tutkimusmatkailija ja -maistelija hän voi olla, mutta ei ilkeä. Kilttteyden sijasta Hänen Aurinkoinen Korkeutensa saa kehuja siitä, että on "ihana vauva" ja "niin taitava".

Kukuluku

Minua ja Hakkia pyydettiin seuraksi Kukuluku-vauvatanssiesitykseen. En ollut koskaan edes kuullutkaan moisesta, mutta innostuin välittömästi, sillä välillä on mukavaa lähteä jonnekin ja Hakki vaikuttaa olevan hyvin kiinnostunut musiikista ja rytmeistä. Hakki tykkää, että hänelle lauletaan, ja sylissä hän usein alkaa hytkyä lauletun tai levyltä / radiosta tulevan musiikin tahtiin. Rytmiin eläydytään myös lattialla ja syöttötuolissa... Hakilla on jo yksi laulukirja cd-levyn kera, ja kaksi uutta tilauksessa.

Kukuluku-tanssiesityksen kesto oli 30 minuuttia. Tilassa asetuttiin puoliympyrään pyöreän maton ympärille, jolla tanssija esiintyi. Hän oli iloisesti puettu ja sympaattisen oloinen nuori nainen. Esitykseen ei oteta kerralla liikaa yleisöä, joten tilanne pysyy rauhallisena ja näin on mahdollista saada myös hieman vuorovaikutusta pieniin katsojiin!

Esitys oli suunniteltu loistavasti kiinnostamaan vauvayleisöä. Sekalainen seurakunta hiljeni heti alussa jännittävään suhinaan, kuunteli veden pulputusta, katseli ilmassa kaarteilevia nauhoja, ihmetteli vauvaranskan sorinaa ja toki tuttuun tapaan välillä arvioi yleisöä ympärillään. Hakki oli innoissaan, hihkui ja nauroi ääneen. Taisipa tanssija kerran osoittaa vauvakielisen tervehdyksenkin "moooooeiiiiiiii" juuri Hakille. Esityksen jälkeen yleisö sai ryömiä / kontata / kävellä tanssimatolle ja tutustua rekvisiittaan. Hakkia kyllä kiinnosti helistimien ohella myös äidin kengät.



Kukuluku teki vaikutuksen. Yöllä pinnasängystä alkoi kuulua kummallista ääntä. Hakki oli polvillaan pinnasängyn reunaa vasten ja naksutteli kielellään juuri niin kuin tanssijakin oli tehnyt! - Hakki heräilee tällä hetkellä paljon öisin. Elämä on niin jännittävää, että yötkin ovat suorastaan kaoottisia. Ja minä olen umpipuhkiväsynyt. Mutta se on sitten taas toinen tarinansa, Kukulukua suosittelen ehdottomasti!

Herra ja Neiti Koira lomalla!

"Kyllä tässä ollaan loman tarpeessa. Me voitaisiin lähteä vähän luontoon ulkoilemaan, uusien maisemien ja hajujen äärelle. Myös pieni hemmottelu turkinhoidon muodossa tekisi terää. Viiden tähden hotellia emme vaadi, mutta rauhalliset huoneet ilman lattiatasolla ryömiviä pitkäkyntisiä vauvoja ovat olennainen kriteeri. Tallelokero omille leluille olisi plussaa. Arvostamme myös kulttuurimaisemia."

Ystäväni kävivät meillä viikonloppuna kylässä, ja taisivat lukea vanhan koiraherran ajatukset. He myös näkivät tilanteen, jossa koiraherra joutui jo murisemaan, kun Hänen Aurinkoinen Korkeutensa alati halusi tehdä tuttavuutta toisten lattiatason eläjien kanssa. Yritämme toki taata koirille syömä- ja nukkumarauhan, mutta välillä lattialla joudutaan silti törmäyskurssille.

Neiti Koira, joka on nuorempi, on hyvin alistuvainen luonteeltaan. Hän väistää Hänen Aurinkoista Korkeuttaan nöyrästi. Neiti Koira hyväksyy kaikki ylemmikseen, myös ryömijä-Hakin. Jo 9-vuotiaalle Herra Koiralle tilanne ei ole näin selkeä. Hän kokee Hänen Aurinkoisen Korkeutensa syrjäyttäneen hänet, ja kun H.A.K. on vielä röyhkeästi tempaissut vanhalta herralta tämän lelun itselleen, niin epäluottamuksen juopa on syvä. Herra Koiran ajatus on aiemmin ollut, että kaikki lelut ovat hänen ja vain hänen. Hakin lelujen suhteen on tehty selväksi, että ne eivät ole koirien, mutta että Hakki meni kajoamaan Herra Koiran omaisuuteen.. pöyristyttävää!!



Minä olen vauvanhoidon pyörityksessä joutunut toteamaan, että kaksi koiraa ei mene enää samalla kuin yksi. Ja minähän jo lähes sain uuden kodin Neiti Koiralle. Tässä vain kävi ilmi, että Neiti Koiran sydän vaatii jo lääkitystä, ja se muutti suunnitelmia. Herra Koiralla on enemmän vaivoja kuin Neiti Koiralla, ja jo iänkin takia on selvää, että se ei vaihda enää kotia. Olen edelleen miettinyt Neiti Koiran uudelleen sijoitusta, mutta välillä alkaa näyttää siltä, että Herra Koiran tilanne on kriittinen. Kärsiikö Herra Koira liikaa Hakista? Onko ärtynyt ja kipeä vanha herra vaaraksi Hakille, ja voiko se aiheuttaa Hakille koirapelon? Hakki alkoi kerran itkeä, kun hänelle muristiin, mutta yleensä Hakkia koirat vain naurattavat, vaikka Herra Koira ei näkisikään tilanteessa mitään huvittavaa.

Ystäväni ottivat koirat luokseen hoitoon. He halusivat helpottaa hetkeksi meidän arkea, ja koirista pitävinä he myös näkivät hoitojakson mukavana vaihteluna heille itselleen. Koirille tämä hoitojakso on ollut täyttä lomaa. Uusia, kiinnostavia maisemia, muutakin turkinhoitoa kuin sakset, rauhaa ja rapsutusta! Nämä ystäväni ovat myös kertakaikkisen taitavia valokuvaajia, ja he ovat nyt ottaneet koirista kuvia, jollaisia harvat saa. Kaikki tämän postauksen kuvat ovat heidän ottamiaan.

Sunnuntaina koirat palaavat kotiin. Loma on tehnyt kaikille osapuolille hyvää, ja jatko näyttää, minkälaisia ratkaisuja tarvitaan. Jos tarvitaan. Helppoja nämä päätökset eivät ole suuntaan tahi toiseen.

Valokuvatorstai: Helppo. Ja kuulumisia motorisesta kehityksestä.

Helppoa kun sen osaa: konttausasento! Hänen Aurinkoinen Korkeutensa ei vielä konttaa, mutta nousee jo konttausasentoon ja huojuu valmiusasemissa. Pian kontataan!

***

Hakki ei ole ollut mikään salamasanteri liikkumisen suhteen. Kun kävimme kesällä kuuden kuukauden iässä neuvolassa, ei Hakki vielä kääntynyt vatsalleen. Saimme lähetteen fysioterapeutille saatesanoilla, että voitte mennä, jos siltä tuntuu, mutta ei ole välttämätöntä. Kyseessä olisi ollut lähinnä neuvontakäynti. Noihin aikoihin meillä oli muutto meneillään, joten aika fysioterapeutille jäi tilaamatta, mutta noin pari viikkoa neuvolakäynnin jälkeen se sitten tapahtui: Hakki kääntyi. Olimme silloin mummulassa kyläilemässä, joten kääntyminen sai heti runsain mitoin ihastunutta yleisöä..! Hyvin pian vatsalleen kääntymisen jälkeen alettiin kieriä paikasta toiseen. Hakin elämä muuttui olennaisesti vauhdikkaammaksi, ja uusia asioita oli liikkumisen myötä ulottuvilla. Ja minulla alkoi ihan eri tapaa homma vauvanvahtina... Elämä on uusien taitojen myötä myös niin paljon vaarallisempaa!

Kahdeksan kuukauden iässä meillä oli vuorossa lääkärineuvola. Siellä todettiin, että Hakki ei kieri eikä konttaa, eikä ota jalkojensa päälle. Lääkärikin totesi, että jos kierimällä pääsee hyvin paikasta toiseen, ei vauvalla ole niin suurta motivaatiota kehittää uusia taitoja. Fysioterapeutille ei hänen mielestään ollut nyt asiaa, mutta jos kymmenen kuukauden iässä Hakki ei ota jaloilleen, niin sitten on hyvä käydä tarkastamassa, että kaikki on varmasti kunnossa.

Tuo kymmenen kuukauden ikään ajoitettu neuvolakäynti häämöttää nyt parin viikon päässä. Viime käynnin jälkeen on opittu ryömimään ja ottamaan konttausasento sekä nousemaan polvilleen tukea vasten, mutta epäilen, että kehitys ei taida vieläkään olla ihan käyrien mukainen... En minä silti huolestunut ole. Koen, että meillä nyt ollaan vain vähän hitaita liikkumaan. Muutoin Hakki on iloinen ja virkeä, hänellä ei vain ole niiiiin kiire. Kaikki omalla ajallaan. Mutta toki se vähän kiusalliselta tuntuu, kun aina pitää selitellä, että eihän meillä nyt vielä... Neuvolan toimintaan olen kyllä tyytyväinen: on hyvä, että viivästymiin kiinnitetään huomiota ja varmistetaan, että kaikki on kunnossa. Jos jotain on vialla, on asiallista, että se huomataan mahdollisimman varhain.

Mutta on iloittava niistä asioista, mitä osataan, eikä vain mietittävä sitä, mitä ei vielä hallita. Meillä osataan konttausasento, jeeee!

Anteeksi, teiltä putosi tämä...

Jouduin eilen kävelemään koko reitin takaisin leikkikentälle vienossa vesisateessa, kun kotona havaitsimme, että kiikkujan toinen tossu oli kadonnut. Hakki jäi kotiin isänsä kanssa, ja minä lähdin pudonnutta vaatetta metsästämään. Leikkikentällä olin mitä ilmeisesti kovin tossuttoman näköinen, sillä kaksi äitiä heti kysyi minulta, että "Tuota tossuakos tulit hakemaan". He olivat havainneet pudonneen vaatteen, ja halusivat omalta osaltaan varmistaa, että paripuoli löydetään.

Maahan pudonnut ja siinä likaantunut vaate koetaan usein pelkäksi roskaksi. Kuitenkin sitä voidaan jossain kipeästi kaivata, joten on hienoa, että ihmiset nostavat löytöjä näkyvämmälle paikalle. Itse olen aina pyrkinyt siihen, että jos näen joltakin putoavan jotain, juoksen perään ja vien omaisuuden omistajalleen. Mieleen on jäänyt tavaratalosta erittäin kiitollinen mies, jonka nallekuvioisen solmioneulan pelastin lattialta. Solmioneula oli lahja lapsilta, ja miehelle erityisen tärkeä. Prahan metrossa ihmettelin laiturilla miestä, jonka koiran kuonokopassa (Prahassa vaadittiin käsittääkseni julkisilla paikoilla liikkuvilta koirilta kuonokopan käyttöä) roikkui silmälasit. Pidin säilytyspaikkaa omituisena, mutta en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota ennen kuin havaitsin, että metroon astuttaessa silmälasit tippuivat maahan miehen (tai koiran) sitä huomaamatta. Nostin lasit ja juoksin perään, ja sain ne palautettua. Vastaukseksi sain kauhistuneen ryöpyn tekstiä, josta en käsittänyt sanan vertaa. Mutta uskoisin, että kyseessä oli säikähdys silmälasien tippumisesta ja kiitollisuus niiden saamisesta takaisin. Tämä on sellaista arjen huomaavaisuutta, josta tulee hyvä mieli molemmille osapuolille.

Viime ajat olen saanut nauttia runsain mitoin ihmisten huomaavaisuudesta minulta ja Hakilta putoilevia tavaroita kohtaan. Koiraa ulkoiluttanut nuori tyttö näki pehmolelun putoavan rattaista, ja juoksi pitkän matkan palauttaaksen sen meille. Lapasia ja sukkia tuodaan meille tämän tästä. Leluja ja vaatteita olisi kadonnut jo ties kuinka paljon, jos ei olisi olemassa niin paljon ystävällisiä ja auttavaisia ihmisiä.
- "Anteeksi, onkohan tämä käärme teidän?"
- "Täällä ei ole muita vauvoja, joten teilleköhän kuuluu tämä pupujussi?"
- "Tämä apina näyttäisi kuuluvan teille?"
Kaikista meiltä pudonneista tavaroista vain aurinkolasit ovat sitten kadonneet lopullisesti. Tätä harmittelin myös ystäväni blogin kommenteissa. Hänellä kun oli aiheena tavaroiden unohtelu.

Minä ja Hänen Aurinkoinen Korkeutensa kiitämme tässä vielä sydämellisesti kaikkia, jotka vaivautuvat palauttamaan putoilevia tavaroita. Se on hienoa huomaavaisuutta kanssaihmisiä kohtaan, ja aina myös eräänlainen ekoteko, joka estää tärkeän tavaran muuttumisen hyljätyksi roskaksi. Huolehditaan toisistamme ja toistemme tavaroista!

Valokuvatorstai: Ajatus

Minä en ole mikään varsinainen valokuvaaja, mutta nautin kyllä kauniiden kuvien katselemisesta, ja kuvaan toki itsekin jonkin verran. Törmäsin netissä blogeja surfatessani Valokuvatorstaihin, ja päätin selvittää, mikä juttu oikein on kyseessä. Valokuvatorstai-nettisivulla annetaan kuvaajille (ei tarvitse olla hyvä) joka torstai aihe, ja aiheesta kuvanneet julkaisevat kuvansa omassa blogissaan ja ilmoittavat kuvien osoitteen Valokuvatorstain nettisivulla. Halukkaat voivat tämän jälkeen tutustua kuviin ja kommentoida niitä. Ajattelin, että minäkin voisin ehkä silloin tällöin osallistua, kun kuitenkin nykyään kameraa melkoisesti käytän.. Kohteena yleensä Hakki - yllätys, yllätys...!

Viime torstaina annettuun ajatus-teemaan Hakki loksahtaa vallan mainiosti. Meillä on jo nykyään näitä EI-asioita, mitä ei saa tehdä, mihin ei saa koskea. Kiellettyä on räpeltää sähköjohdoissa, loiskia koiran vesikupissa, roikkua pimennysverhon narussa, repiä koiria turkista.. siis noin esimerkiksi. Ja Hakilla on usein hyvin vahva ajatus siitä, että juuri kiellettyjä asioita on mukava tehdä, toisinaan jopa pienen naurun säestyksellä. Kun "päästin Hakin irti" iltapuuron keittoaikaan, ei kestänyt kauaa, kun sain keittiössä kuvattua parikin tilannetta, joissa tutkimusmatkailija toteuttaa itseään äidin "EI"stä huolimatta. Toistojakin sain riittämiin, sillä ehdin jo useamman kerran roikottaa itseensä tyytyväisen mittarimadon eteisen puolelle, josta pian palattiin tapahtumapaikalle.



Lisäksi vielä pieni ajatus siitä, että kesä on ohi ja syksy tullut.

Päivähoitomietteitä

Luin tässä nettisivuja, joiden teksti sai minulla kyyneleet silmiin ja palan kurkkuun.
"Tavoitteena on, että lapsi saa tarpeittensa mukaista hoitoa ja kasvatusta sekä erityistä tukea kodinomaisessa ympäristössä."
- nyyyyyyyh!
"Turvallisessa hoitoympäristössä toiminta on kiireetöntä; lapsen yksilöllisyydelle, omatoimisuudelle ja oppimiselle jää aikaa."
- yhyyyyy!
"Lapsille annetaan aikaa leikkiä; lapsi ei leiki oppiakseen vaan oppii leikkiessään. Lasta tuetaan oppimaan; ei ole epäonnistumisia, on vain oppimiskokemuksia."
- nyyyyyh!
"Hoitajat toimivat kasvatuskumppaneina vanhempien kanssa."
- yhyyyy!

Kyseessä olivat kunnallisen perhepäivähoidon nettisivut, ja kyllähän tuo kaikki kuulosti aivan erinomaiselta. Ei minua itkettänyt siksi, että epäilisin perhepäivähoidon periaatteita. Mutta päivähoidon aloittaminen on iso muutos, ja äiti joutuu olemaan erossa Hänen Aurinkoisesta Korkeudestaan pitkiä päiviä. (Tällä hetkellä pisin aika erossa on 4,5 tuntia.) Toki myös pelottaa, kuinka Hakki pärjää uudessa ympäristössä, uusien ihmisten kanssa.

Jos olisin lähtenyt töihin vanheimpainrahakauden päätyttyä, olisi Hakki jo hoidossa. Ryömivä, tättättää-kieltä puhuva paketti vietäisiin työpäivien ajaksi vieraaseen hoivaan. Minä kuitenkin toivon, että Hakki päivähoidon aloittaessaan kävelee ja hänellä on sanoja kertoa, millaista on ollut. Vähän isompana ei jää niin helposti toisten jalkoihin, ja hän saa enemmän irti niistä hyvistä asioista, joita päivähoito tarjoaa: toisten lasten seurasta, lapsille suunnatusta tekemisestä ja pienen lapsen kokoisista oppimishaasteista.

Meidän hirmuisen asuntolainan kanssa tämä ei ehkä ole taloudellisesti järkevää, mutta menen töihin vasta ensi vuoden elokuussa. Uskon, että kyllä tässä pärjätään, ja onhan elämässä paljon muitakin arvoja kuin raha. Kävin jo viemässä päivähoitopaikkahakemuksen alueemme perhepäivähoidon ohjaajalle. Haluan Hakin perhepäivähoitoon, ensisijaisesti ryhmäperhepäiväkotiin, jossa on kaksi hoitajaa ja yhdeksän lasta. Tämä ryhmäperhepäiväkoti sijaitsee aika lähellä kotiamme ja toimii Terijoen läheltä Kuokkalasta tuodussa kauniissa, vanhassa huvilassa. Talo on todella viehättävä, ja kun ajattelen Hakkia kiipeämässä puisia portaita viettääkseen päivän sokkeloisessa, lämminhenkisessä puutalossa, alkaa ehkä vähän itkettää, mutta tunnen myös iloa - Hakilla olisi hoidossa hienot puitteet! Varmaa ei tietenkään ole, pääseekö Hakki juuri ensisijaisesti toivottuun hoitopaikkaan, mutta onpahan tässä sitten jotain jännitettävää. Toukokuussa saamme päätöksen.

Töihin minulla ei ole ikävä. Kyllä minulla on vielä ihan riittämiin työvuosia jäljellä. Ja sitäpaitsi tämä nykyinen "pomoni" on paljon mukavampi kuin se työpaikan johtajan virkaa tekevä!

Kirjallinen yöpöytä: Kajsa Ingemarsson, Keltaisten sitruunoiden ravintola
Kirja ei ole sävyltään niin sitruunankeltainen kuin nimestä voisi päätellä. Kertomus on nuoren naisen selviytymistarina, ja surua ja vastoinkäymisiä mahtuu mukaan roppakaupalla. Kirja on kuitenkin ehdottomasti myös hauska, ja paras pitkään aikaan lukemani kirja. Minua nauratti kovasti kirjassa tallusteleva mieshenkilö, jonka varpaissa on karvatupsuja, sekä päähenkilön vanhempien puutarhatuholaisten torjuntatavat... Kirjassa on myös osuva vuoropuhelu rakkaudesta:
"Ihminen haluaa tulla rakastetuksi sellaisena kuin on. Läpikotaisin. Eikö niin?"
"Nimenomaan. Täsmälleen. Läpikotaisin."
Vaikka juoni ei ole maailman yllätyksellisin, tämän kirjan lukemisesta nauttii ihan ilman erikoisefektejä. Toisinaan hyvä kerronta riittää.

Kirjoja ja kirjakerhoja sekä Kirjallinen yöpöytä

Hahaa, aion liittää Hänen Aurinkoisen Korkeutensa kirjakerhoon! Liittymislahjaksi saamme Nalle Puh -ruokailusetin ja pituusmitan. Hakki kuuluu kyllä jo yhteen kirjakerhoon, mutta siitä meidän tarvitsee ostaa enää yksi kirja ja voimme erota.

Kirjakerhot ovat minulle jonkin sortin pahe. Liittymiskirjojen lumoissa olen liittynyt kirjakerhoihin useita kertoja, ja tälläkin hetkellä kuulun kahteen kerhoon. Ystävieni "riemuksi" olen yrittänyt aina silloin tällöin ylipuhua heitäkin mukaan kirjakerhoilemaan, ja näin on tullut hankittua mm. kattilasarja, vohvelirauta ja ruokailuvälinesetti... Mutta lukeminen on hauska harrastus, ja kirjakerhot samoin, kun ne oikein oivaltaa! Kirjakerholehdestä saa hyvin tietoa uutuuskirjoista, ja kirjakerhoissa on myös oikeasti hyviä tarjouksia. Omat lukemiseni haen pääasiassa kirjastosta. Ostan kuitenkin mielelläni kirjoja lahjaksi, ja silloin käytän hyödyksi kirjakerhoja tai kauppojen pokkarihyllyjä. Silloin tällöin ostan toki itselleni myös hyvän romaanin tai keittokirjan, jotka ovat minulle myös jonkin sortin pahe.. Voisi kai sanoa, että kerään keittokirjoja. Keräily on nyt kuitenkin hyllytilan puutteen vuoksi jäissä.

Odotan jo, että pääsen lukemaan Hakille kirjoja. Olen sitä toki jo nytkin yrittänyt, lukenut katkelmia omista kirjoistani tai kovakantisia Muumi-kuvakirjoja, joissa on vain muutama lause tekstiä. Hakki saattaa jo itsekin katsella kuvia kirjoistaan, mutta silloin ei näytä olevan välttämätöntä, että kirja on edes oikeinpäin käsissä. Vielä emme voi varsinaisesti elää yhdessä kirjojen maailmaa, se hieno aika on vielä edessäpäin!

Kun olin töissä, minulla oli tapana ruokatunnilla eväitä syödessäni lukea kirjaa. Sitten kun olin jo näkyvästi raskaana, minulle sanottiin, että "Lue nyt kun vielä voit, pian ei siihen ole aikaa". Mutta se minun on sanottava, että kirjojen lukeminen ei Hakin synnyttyä ole jäänyt. Toki lukutahti on hidastunut, mutta silti olen lukenut. Jossain vaiheessa luin öisin imettäessäni - kirja piti minut hereillä, jotta sain nostettua imetyksen päätteeksi Hakin omaan petiinsä.

Tähän blogiin olen päättänyt avata Kirjallisen yöpöydän, jossa esittelen lukemiani kirjoja. Välillä ne voivat olla lastenkirjojakin. Alla juhlallinen avaus, oo-la-laa!

Kirjallinen yöpöytä: Danuta Reah, Tummat vedet
Onko murha taidetta? Taidegalleriaan ja kanavaympäristöön sijoittuva dekkari on kolmas, mitä olen tältä kirjailijalta lukenut. Kirja on pikkutarkasti kirjoitettu ja osin ahdistavakin, mutta mukana on miellyttävästi myös päähenkilöiden tunne-elämää ja poliisien arkea. Tämä ei ole mielestäni kirjailijan parasta antia, mutta kankean alun jälkeen kirja piti kuitenkin otteessaan hieman sekavaan loppuun saakka. Kirja on dekkareitten ystävälle varma valinta, joskaan ei mikään huippuelämys.

Hakki, "muoti-ikoni"

Hänen Aurinkoinen Korkeutensa viihtyisi parhaiten alasti. Nakupellenä on mukava ryömiä isän ja äidin sängyn päällä, jolloin äitiä kylmää henkisesti ajatus lämpimästä pissasuihkusta keskelle sängynpeittoa. Mutta on otettava riskejä ja elettävä vaarallisesti - Hakki saa siis aika ajoin myllertää nakuna sängyn päällä.

Alastomuudesta ei haluta luopua eikä vaatteita vaihtaa - Hakki ei pidä tällä hetkellä pukemisesta. Selällään ei joudeta makoilemaan, joten äidin tehtävänä on viritellä vaatteita vatsallaan ähisevälle touhupepulle, joka pyrkii roikkumaan hoitopöydän laidoissa, pimennysverhon nyörissä tai kurkottelemaan ikkunalle (meidän pieni rivitalokyttääjä..). Koko pukemisoperaatio ei kuitenkaan onnistu Hakin ollessa vatsallaan, joten selälläänkin on oltava. Tällöin äiti pääsee tutustumaan ns. "kokovartaloprotestiin". Kokovartaloprotestissa lempeällä väkivällalla selälleen lukittu Hakki kertoo vartalon keinoin, että hän vastustaa myös lempeää väkivaltaa. Vartalo jännitetään kaarelle kunnon jousimiehen tapaan, ja luonnollisesti jokainen mahdollisuus kääntyä takaisin vatsalleen hyödynnetään tehokkaasti.

Koska pukeminen on työlästä, on tärkeää, että puettavat vaatteet ovat helppoja. Ja koska arkipäiviin sisältyviä kauneuselämyksiä ei tule vähätellä, on toki myös mukavaa, että vaatteet miellyttävät silmää. Lasten vaatteet ovat aina olleet mielestäni suloisia, ja niitä olen saattanut jo lapsettomina aikoina pysähtyä ihastelemaan. Nyt saan värkätä noiden pienien vaatekappaleiden kanssa ihan joka päivä! Toistaiseksi olen ostanut hyvin vähän vaatteita itse, sillä mummut ovat pitäneet huolen siitä, että Hakille löytyy päälle pantavaa. Myös ystäviltä on saatu lahjaksi aivan ihania vaatekappaleita.

Kainuun mummu, oma äitini, tarkastaa säännöllisesti kauppareissuillaan lastenvaatetangot, ja löytöjä osuu kohdalle. Hän myös neuloo mielellään, ja Hakki onkin aloittanut matkansa laitokselta kotiin mummun neulomissa villavaatteissa. Äitini pitää klassisista väreistä, ja näin pojalle tulee pääsääntöisesti sinisiä vaatteita. Toki myös vihreää ja ruskeaa. Uusimmat löydöt ovat aivan ihana Tutan vihreäsävyinen body ja siniset sortsit, jotka vielä tässä vaiheessa käyvät mukavista caprihousuista!


Hämeen mummu on eläkkeellä oleva ompelija, joka taikoo värikkäistä tilkuista Hakille housut, puserot ja pyjamat. Hän on ennakkoluuloton värien suhteen, ja Hakki onkin usein puettu minun lempiväreihini, erilaisiin oranssin sävyihin sekä retrohenkisiin vaatteisiin. Myös Hämeen mummu neuloo, ja hän on tehnyt Hakille ne kaikista vitsikkäimmät hatut. Hakilta löytyy myös mummun tekemät housut, joiden toinen lahje on oranssi ja toinen turkoosi, ja vaaleankeltaiset, oranssein raidoin tehostetut verkkarit.

Hakin vaatteet saavat minut hyvälle tuulelle. Omaan pukeutumiseen ei ole sen sijaan tullut panostettua käytännössä laisinkaan. Päivät kuluu enemmän tai vähemmän tahraisissa collegehousuissa ja t-paidoissa. "Ihmisten ilmoille" lähteminen onkin sitten haastavaa; mitkä farkut mahtuvat päälle, missä ne paremmat vaatteet ylipäätään ovat, osaanko vielä käyttää ripsiväriä... Lököhousuelämän karikoita..

Oma vaatetus ei ole koskaan ollut minulle erityisen tärkeä asia. Minä en myöskään kauhistele tuulipukuja tai valkoisia tennissukkia. Mutta jotain niin karmeaa olen kuitenkin nähnyt, että sen täytyy olla jo junttimaisuuden huippu: t-paita, johon on painettu kaulusten ja mansikkakuvioisen solmion kuva. Paidan omistaja kuuluu epäilemättä "huumorimiesten" sankkaan joukkoon. Vieläkin puistattaa!

Se suurin yllätys

Voisi ajatella, että kun niinkin pitkään miettii lapsen hankkimista kuin minä olen tehnyt, niin sitten olisi toden totta valmistautunut kaikkeen. Mutta ei. En ole ollut järin paljon lasten kanssa tekemisissä, enkä ole koskaan lukeutunut ns. lapsirakkaisiin ihmisiin. Pidän lapsista kuten muistakin ihmisitä; joistain pidän ja osasta en. Pääsääntöisesti olen aina ollut sitä mieltä, että lapset ovat huomattavasti rasittavampia kuin aikuiset. Pahimpiin painajaisiini ovat lukeutuneet joutuminen samaan bussiin päiväkotiryhmän kanssa ja asiointi ruokakaupassa perheitten prime time -aikaan, jolloin joka hyllyn takaa tuntuu karjuvan joku olosuhteisiin tyytymätön varsin pienikokoinen asiakas.

Koska suhtautumiseni lapsiin oli jollain tapaa negatiivissävytteinen, olin varustautunut siihen, että elämä vauvan kanssa on Raskasta. Mutta siitä huolimatta vauva-arki yllätti. Oman ajan vähäisyys oli yllätys. Se kuuluisa oma aika lapsen nukahdettua hurahti joko nukkuessa itsekin, kotitöitä tehden tai vain ällistellen, että kuinkahan kauan vauva nyt nukkuu, ei varmaan kauaa.. Myöskään vauvan jättäminen isän hoiviin ja lähteminen näin viettämään omaa aikaa ei luonnistunutkaan niin vain. Vauvasta ei osaa irtautua. Vielä tänäkin päivänä pisin aika erossa Hakista on minulla kolme tuntia. Mutta sunnuntaina siihen tulee muutos! Lähden kaupungille tapaamaan ystävätärtäni, ja aion olla poissa ainakin neljä tuntia..!

Monia suuria suunnitelmia, joita minulla oli äitiysloman varalle, täytyi päivittää. Kuvittelin äitiyslomalla pitäväni aktiivisesti yhteyttä ystäviini mm. sähköpostin välityksellä. Tosiasiassa noin puolen vuoden ajan Hakin syntymän jälkeen oli tietokoneen suunnalla melkoisen hiljaista. Konetta ei tuntunut ehtivän avata kuin pikaisesti silloin tällöin. Keskittyminen kokonaisen viestin kirjoittamiseen ei ollut enää itsestä riippumattomista syistä lainkaan helppoa. Kuvittelin myös, että äitiyslomalla kotona ollessa olisi mukava ottaa koiranpentu ja kasvattaa sitä siinä samalla kun lastakin. Joopa-joo. Nykyistenkin aikuisten koirien hoito tuntuu välillä niin työläältä, että on täytynyt miettiä nuoremmalle koiralle uutta kotia. Kuvitelmaksi jäi myös kohdallani aktiivinen ja liikkuva seuraelämä vauvan kanssa. Me kun ollaan lähes aina kotona. Mutta kylläpä ne kaupungilla käynnit sitten tuntuvatkin hienoilta..!

Vauva yllätti muutoinkin. Pieni käärö ei ollutkaan tylsä paketti, vaan elämä käärön kanssa oli vivahteikasta ja tapahtumarikasta alusta alkaen. Vauva ei haissutkaan pahalle, vaan maidonsekainen, lämmin tuoksu houkutteli nuuhkimaan vauvan ihoa vähän väliä. Sitä menetettyä omaa aikaa ei myöskään osannut edes kaivata, kun luontevin paikka oli vauvan lähellä. Tosiasiassa en ollut lainkaan varautunut siihen, miten mukavaa vauvan kanssa on olla. Suurin yllätys olikin valtava rakkaus omaa vauvaa kohtaan ja vauva-arjen nautittavuus. Hassua, etten ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että vauva aina antaa enemmän kuin ottaa. Meillä on kivaa yhdessä, minulla ja Hakilla.