Tissi ei ole unihissi

Minä en voinut uskoa, että nukahtamistavalla ja -paikalla on niin suuri merkitys yöunien laatuun. Mutta kun yöllä alettiin heräillä tunnin välein ja oma olemus oli tätä myöten yhtä jäntevä kuin ylikypsä spagetti ja vireystila kuin dementikkojen kesäpäivillä, niin kyllä siinä mietti viimeisillä hereillä olevilla aivosoluilla, että pitäisikö tehdä jotain.

Juttelin asiasta muutamien äitien kanssa, ja kaikilta tuli samansuuntaista tietoa: illalla ei tule nukahtaa rinnalle vaan omaan sänkyyn. Kun opitaan nukahtamaan itse illalla, ei yölläkään heräillä niin paljon tai ainakin osataan niissä tilanteissa paremmin nukahtaa uudelleen. Tämä rinnalle nukahtaminen osui meillä arkaan paikkaan ja Hänen Aurinkoisen Korkeutensa äiti tunsi ikäviä pistoksia rinnassaan... Meillä nimittäin käytännössä kaikki nukahtaminen tapahtui rinnalle; sekä yö- että päiväunille Hakki rauhoittui tissutellen. Mutta oli meillä jo lopetettu yösyömiset! Minä kuvittelin, että se riittäisi rauhoittamaan yöt - kun ei anneta maitoa, ei kannata herätä. Jonkin aikaa homma toimikin näin, mutta sitten heräily alkoi uudelleen ja kiihtyvällä tahdilla. Päätin mietiskellä asiaa hetken ja valmistaa itseäni operaatioon "Tissi ei ole unihissi".

Mietiskely jäi lyhyeksi, kun tuli sitten se äärimmäisen karjunnan yö. Silloin jouduin jo pyörtämään tuon yösyönti"kiellonkin" - oli pakko antaa maitoa, että Hakki jotenkin nukahtaisi ja lopettaisi yön hiljaisuutta raastavan karjumisen. Kun tuosta yöstä selvittiin, päätin heti seuraavana päivänä JA iltana aloittaa uusien nukahtamisrutiinien opettelun.

Tunnetasolla tilanne oli kaikkea muuta kuin helppo. Operaation "Tissi ei ole unihissi" ensimmäiset päiväunet aiheuttivat itkua sekä äidille että pojalle. Koin kiusaavani Hänen Aurinkoista Korkeuttaan, mutta edellisyön käänteet saivat pysymään lujana. Pinnasängyssä melskattiin ainakin tunnin verran ennen kuin uni tuli. Minä rauhoittelin sylissä pahimmat itkut, mutta pakko oli myös kestää etäältä kuuntelemisen tuskaa. Tässä vaiheessa sitä kyllä jo erottaa itkun sävyt, milloin on oikea hätä ja milloin on kyse vain turhautumisesta ja kiukusta.

Hyvin paljon puhutaan tassuhoidosta, jossa lasta rauhoitellaan omaan sänkyyn pitämällä kättä hänen päällään. Hakkia moinen tassuttelu toisinaan suorastaan suututtaa, toisinaan se tuntuu toimivan. Mutta ehdottomasti paras keino meillä on aina jättää hetkeksi omaan sänkyyn ihan yksinään. Kun Hakki tietää, että kukaan ei ole vieressä, hän turvautuu unirättiinsä ja saattaa jopa nukahtaa! Ja uskomatonta on kyllä se, että välillä uneen pudotaan lähes pystyasennosta - hetki sitten roikuttiin vielä sängyn pinnoissa, kohta ollaan unessa. Ehkä väärinpäin ja ilman peittoa, mutta unessa kuitenkin. Ja yöheräämiset ovat vähentyneet aivan olennaisesti. Joskus kuulen pientä itkua, mutta yleensä se menee saman tien ohi ja uni jatkuu. USKOMATONTA! Harvemmin minua enää tarvitaan Hakkia yöllä rauhoittelemaan. Ja kun minulla ei muuta virkaa ole, niin voin vaikka nukkua itsekin! Ihanaa!

Operaatio "Tissi ei ole unihissi" ei ole vielä ohi, vaikka nukahtaminen iltaisin on jo alkanut sujua aika hyvin ja ilman isompia itkuja. Päivällä saatan turvautua vanhaan keinoon, jos on tärkeää, että Hakki esim. ennen vauvauintia ehtii nukkua vähän eikä uni yksin tunnu tulevan. Mutta yönukahtamisen suhteen en lepsuile.

Oma olo on jo parempi, vaikka univajetta vieläkin riittää. Mutta myös Hakki voi paremmin. Olin jo ihmetellyt Hakin epätyypillistä kiukkuisuutta, joka on nyt uusien nukahtamisrutiinien myötä hävinnyt. Myös Hakki oli väsynyt heräilemään koko ajan, ja nyt hän on taas oma iloinen itsensä. Yksi lapsen tärkeistä taidoista on osata nukuttaa itse itsensä, ja minä olen niin tyytyväinen, että pystyin vihdoinkin antamaan hänelle mahdollisuuden oppia sen. Olin jatkuvalla hyvää tarkoittavalla puuttumisellani estänyt Hakkia etsimästä omia tapojaan tuudittaa itsensä uneen.

Läheisyys ei ole silti kadonnut. Kyllä illalla tissutellaan, mutta ei uneen saakka. Ja aamulla on edelleen lupa siirtyä isoon sänkyyn nukkumaan. Aiemmin se tapahtui viiden jälkeen, nyt vasta kuuden jälkeen. Nyt on kuitenkin olo, että me molemmat olemme oppineet paljon. Ja eikun kohti uusia haasteita, pirteämpinä kuin pitkään aikaan!

Kirjallinen yöpöytä: Sujata Massey, Rei Shimura taifuunin silmässä

Rei Shimura taifuunin silmässä on kahdeksas lukemani Rei Shimura -dekkari. Olen lukenut kirjat järjestyksessä, sillä vaikka jokainen kirja onkin itsenäinen kokonaisuutensa, on amerikkalais-japanilaisen "Neiti Etsivän" yksityiselämän kiemuroissa oma jatkumonsa. Pidän näistä kirjoista, sillä niissä on mukana kiehtovalla tavalla japanilaista kulttuuria kunnon dekkaritarinan ohella. Kirjat ovat myös synnyttäneet halun päästä joskus matkustamaan Japaniin! Taifuunin silmässä oli vallan mainio kirja, mutta ei seitsemännen Shimuran veroinen. Rei Shimura ja helmenkalastaja olikin mielestäni paras tätä sarjaa, mutta suosittelen kyllä tätä kahdeksattakin, jossa selvitellään taidevarkautta. Ja rakkauselämä on taas kerran niin resuista, että...