Kerrostalossa

Nyt olemme jo asuneet reilut pari kuukautta kerrostalossa, asumisoikeusasunnossa, johon muutimme evakkoon omistamamme rivitaloasunnon terveyshaittaremontin vuoksi. Koska korjausvastuista on tullut taloyhtiön kanssa ikävä riita, voi hyvinkin olla, että tähän myös jäämme. Ei enää takapihaa, ei enää omaa ulko-ovea, ei samassa mielessä omaa asuntoa..! Mutta lapset eivät miellä asiaa ollenkaan näin. Hakkihan on suorastaan nauttinut! Hän osaa avata talon alaoven koodilukolla, saa matkustaa "tosi nopealla" hissillä, ja kun tämä asunto on yhdessä tasossa, pystyy koko asuntoa hyödyntämään leikkitilana eikä äiti (tai isä) ole koskaan kaukana. Itsellekin on tästä asunnosta tullut nopeasti koti, johon ei liity riitaa tai pelkoa lasten terveyden puolesta.

Kun vanhempani, jotka asuvat tahollaan kerrostalossa, kuulivat muutostamme korkeaan kerrostaloon, tunsivat he sääliä. Mutta säälin kohde emme olleet me, vaan kerrostalonaapurimme! Äitini koki meidät niin meluisiksi, että hänen myötätuntonsa oli jo naapureiden puolella. No, tämä on kyllä tosi hiljainen talo.. tai oli siis, kunnes me muutimme tähän. Mutta sen sanon puolustuksemme, että meiltä ei kyllä yleensä öisin kuulu mitään, ja ei me nyt päivisinkään mitään ihan mahdottomia olla. Luonnollisia lapsiperheen ääniä, itkua ja huutoa, ei aina voi välttää.

Hakin yltiösosiaaliselle luonteelle kerrostalo sopii mainiosti. Hän on tehnyt tuttavuutta useiden naapurien kanssa, ja Hakin ansiosta käytiin jo tutustumassa eräänkin ystävällisen tädin kaksioon. Lisäksi Hakki on tehnyt tuttavuutta talossa asuvan kissan kanssa ja laskenut omistajan kanssa yhdessä, minkä ikäinen kissa on silloin, kun hän itse on viisi, kuusi tai seitsemän... Pihalta on myös alkanut löytyä leikkikavereita. Huomaan vain itse, että lasten leikki kaipaa kyllä vielä hyvin paljon vanhempien valvovaa silmää. Hakki on saanut jo jäädä vähäksi aikaa yksin pihalle, mutta missään tapauksessa hän ei voi vielä pitkiä aikoja kulkea itsekseen. Kiusaamista ja älyttömyyksiä tapahtuu kyllä, jos kukaan ei katso perään.

Me osallistuttiin jo pihatalkoisiinkin, syötiin pihalla makkaraa ja juotiin mehua. Täällä ei ole ollenkaan paha olla, vaan hyvä.

Kirjallinen yöpöytä

Minette Walters: Kameleontin varjo

 Minette Waltersin kirjat ovat todella hyviä, mutta niitä ei ole aina helppo aloittaa. Kirjat vievät lukijan niin sanotusti "syviin vesiin", jossa ihmisten pimeät puolet aiheuttavat pelkoa ja ahdistusta. Kun kirja on aloitettu, sitä ei toden totta voi jättää kesken, mutta lukukokemus voi olla rankka. Kameleontin varjoakin silmäilin hyllyssä jonkin aikaa ennen kuin aloin lukea. Mutta; tämä kirja ei ollut ollenkaan niin ahdistava kuin pelkäsin, vaikka vakavista rikoksista epäillyn nuoren sotainvalidin henkinen maailma olikin vaikea. Syyllisyyttä, häpeää, vihaa, inhoa.. Mutta myös suoraselkäisyyttä ja rohkeutta.  Asiat saivat selityksensä ja lukijan matka oli mielenkiintoinen muttei musta reitti.

Matti Rönkä: Hyvä veli, paha veli

Toinen lukemani Viktor Kärppä -dekkari oli tämäkin mukavaa ja helppoa luettavaa, ja ehkä tuohon Viktoriinkin on alkanut tulla enemmän karismaa ja kiinnostavuutta kuin sarjan ensimmäisessä kirjassa. Dekkarissa selviteltiinn huumekauppaa, ja pahiksia riitti. Sattuneesta syystä minua kiinnosti, kun Viktor oli kummastellut suomen kieltä petratessaan sanaa viranomainen. "Ihmettelin, mistä se oli johdettu ja yhdistetty, ja ajattelin, että silloin on ihminen yksin, kun hänellä on omaisia vain viran puolesta". Nopealukuinen dekkari.

Kirjatorni: Kate Lennard, Pikku Nero - Luut

Hakki ei ole oikein ollut kiinnostunut lasten tietokirjoista, ennen kuin Vaukirjan paketeissa tuli Pikku Nero -kirjoja. Pikku Nero tutustuu ihmisen kehon osiin kirjoissa Luut, Silmät, Ruoansulatus ja Aivot. Luut kiinnostavat meillä eniten, ja tosi mukavasti Pikku Nero asiaa esitteleekin. Kirjassa on ymmärrettäviä esimerkkejä ja hauska kuvitus. On ollut hauska kuunnella, kun Hakki on itsekseen miettinyt, että "maidonjuonti tekee hyvää polvilumpiolle, ja kyynärluulle, ja.."