Energiaa etsimässä

Nyt kun on viikko töitä takana, ja olen ollut illat kuin peräpeiliin ammuttu karhu, on hyvä aika miettiä jaksamista. Koska jotenkin täytyy kuitenkin jaksaa. Kun lapsi oireilee kotona hoitopäivien jälkeen, on itsensä pidettävä kasassa. Minä kyllä luulen, että Hakki tottuu uuteen päiväjärjestykseen paremmin kuin minä. Hakilla on mennyt hoidossa hyvin: hän syö miehekkäästi, nukkuu kuin murmeli ja kakkaa kuin dinosaurus. Ja hänellä on jo leikkikavereitakin! Iltaoireilukin on ollut mielestäni vähenemään päin.

Minä aloitin keväällä lenkkeilyn. Olen aina pitänyt hölkkäämisestä, mutta se on siitä huolimatta jäänyt hyvin usein taka-alalle. Kun on tehnyt kävelylenkkejä koirien kanssa, ei ole enää huvittanut lähteä juoksemaan. Nyt kun meillä on vain Neiti Koira kotona, jonka kanssa tehtävät lenkit ovat Neidin laiskuuden vuoksi vähäisiä, riittää vielä energiaa muuhunkin ulkoiluun. Kun aloitin harrastuksen keväällä, olin toden totta rapakunnossa. Kävin hölkkäämässä 10 - 15 minuuttia, ja sekin teki tiukkaa. Matkan mitasta ei kannattanut edes puhua. Minulla on päässäni sellainen fiksaatio, että jos lähtee hölkkäämään, sitten pitää hölkätä koko suunniteltu matka, välillä EI SAA kävellä. Tämän kuun alussa saavutin omalla kohdallani merkittävän rajapyykin - jaksoin juosta lähellämme sijaitsevan reilun viiden kilometrin mittaisen kuntopolun kokonaan ympäri! Että se tuntui hienolta!

Nyt töiden alettua juoksemisen merkitys on entistä suurempi. Aloin saman tien kärsiä päänsärystä ja kireydestä, mutta alkuviikosta näytti siltä, että tästä huolimatta lenkille ei ole iltaisin lähtemistä. Hakki roikkui minussa kiinni, ja pitkien erossa vietettyjen päivien jälkeen en voinut tehdä hänelle sitä, että jättäisin hänet. Yhden kerran puin jo lenkkivaatteetkin päälle, mutta itkuinen taapero sai äidin muuttamaan suunnitelmaa. Torstai-iltana tein sen sitten jo kuitenkin, lähdin lenkille. Ja Hakki vilkutti minulle isänsä seurasta ihan tyytyväisenä. Kolme, neljä kertaa viikossa riittäisi minulle vallan hyvin, mutta katsotaan nyt, kuinka tämä menee. Muita harrastuksia en tämän lenkkeilyn oheen todellakaan tarvitse. Tai no, luenhan minä kirjoja ja bloggaan, mutta ne eivät ole Hakilta pois.

Hakin kanssa harrastuksissa käymisen olen myös jättänyt tältä syksyltä. Ei muskaria, ei jumppaa, ei uintia (no, uimaanhan meitä ei edes otettaisi, kun Hakilla on edelleen niitä riivatun molluskoita). Tuo päivähoito on niin suuri juttu itsessään, että iltaisin ja viikonloppuisin ei tarvita enää aikataulutettuja menoja. Pitää katsoa tilannetta joulun jälkeen, sitten ehkä voisi jo ajatella jotain mukavaa harrastusta yhdessä.

Toivotaan, että minä saan juosta omat juoksuni, ja jaksan kotona ja töissä hymyillä ihan aidosti, ilman jatkuvaa hammasten kiristelyä. Siis lenkkipolulle, mp3-soittimen kuulokkeet korviin ja menoa tahdittamaan The 69 eyes, Kings of Leon tai joku muu musiikkikirjastoni aarre. Ulkopuolisesta voi näyttää, että siellähän edetään sutjakasti kuin kirmaava teletappi, mutta minä olen kuitenkin hetkiseksi löytänyt sisäisen gasellini...

Kirjallinen yöpöytä

Tess Gerritsen: Mefisto-klubi
Mefisto-klubissa ollaan yliluonnollisen pahan jäljillä, tai näin ainakin Mefisto-klubilaiset ajattelevat. Kuolinsyyntutkija Maura Isles ja etsivä Jane Rizzoli eivät jaa tätä käsitystä. Raa'at murhat ovat kuitenkin totta, ja murhaaja jättää jälkeensä demoneiden merkkejä. Mielenkiintoinen dekkari, ja mystiikassa on omaa karmaisevaa viehätystään. Tämä ei ollut minulle dekkareiden eliittiä, hyvää luettavaa kuitenkin.

Virpi Hämeen-Anttila: Muistan sinut, Amanda
Olen pääsääntöisesti pitänyt hurjasti Virpi Hämeen-Anttilan romaaneista, mutta tämä oli pettymys. Oli juonessa oma jujunsa ja mielenkiintonsa, mutta puuduttavat 70-luvun taistolaismuistelot saivat kyllä minut tylsistymään kerran jos toisenkin. Kirjan päähenkilöt olivat kuitenkin koskettavia, ja heidän elämänsä käänteet pitivät niin paljon kiinnostusta yllä, että kirjan halusi lukea loppuun.