Säikähdys

Meillä on aidattu terassi. Aidattu siksi, että Hänen Aurinkoinen Korkeutensa pysyisi paremmin hallittavissa, ja koiratkaan eivät karkaa aidan yli. Tällä hetkellä meillä on muuten ollut Neiti Koira kotona jo viikon. Terassin aidassa on portti. Se ei kylläkään perinteisellä tavalla aukea, sillä se on nostettu saranoihin, ja nostamalla sen myös saa pois. Tätä ei Hakki kuitenkaan vielä osaa. Siksipä olenkin ollut suht koht levollisella mielellä Hakin leikkiessä terassilla - ystäväisellä on turvallinen leikkipaikka!

Viikolla ystävättäreni poikkesi kylään. Juttelimme olohuoneessa niitä näitä, ja Hakki leikki terassilla, pyöritteli nurinpäin käännetyn taaperokärryn rengasta. Terassille vievän oven hän oli tönäissyt kiinni, ei ilmeisesti jaksanut kuunnella naisten kälätystä...

Yhtäkkiä minä katsoin tarkemmin terassille. Katsoin toisenkin kerran ja säntäsin sinne itsekin. EI KETÄÄN! Syöksyin vielä sisään tarkistamaan, ettei Hakki ollut kuitenkin huomaamattani tullut sinne, mutta näin ei ollut. Sitten minua vietiin. Loikkasin portin yli avojaloin ja lähdin kaartamaan pihaltamme päädyn ympäri rivarimme etupihalle - sitä kautta pääsee nimittäin myös autotielle! Ja siellähän se rakas ystäväni käveli etupihalle vievällä polulla käsi heiluen; ei huolta, ei murhetta. Sain Hakin kiinni ennen kuin mitään vaaratilannetta ehti syntyä, ja pihalla oli onneksi myös naapureita, jotka olisivat varmasti pysäyttäneet karkulaisen. Mutta silti, ei näin olisi saanut käydä. Minä todella säikähdin!

Seuraavana päivänä menin Hakin kanssa yhdessä terassille, ja pyysin häntä seisomaan portin edessä, jotta saisin otettua kuvan. Ja kovin kauaa ei tarvinnut odotella myöskään Hakin demonstraatiota siitä, kuinka terassilta lähdetään. En antanut kaverin kiivetä kokonaan yli, mutta pelottavan helposti se näytti käyvän. Ei homma eikä mikään. Tyhmä äiti ei aina vain tajua, mitä kaikkea Hakki jo osaa! Kiipeilytaitojen vuoksi Hakki ei siis enää voi olla valvomatta terassilla(kaan). Hän on apinamies.

Kirjallinen yöpöytä

Diana Gabaldon: Sudenkorento
Toinen osa Clairen ja Jamien 1700-luvun Skotlantiin (ja vähän muuallekin) sijoittuvasta tarinasta ei ollut ensimmäisen osan veroinen. Jotenkin tätä luki musta pilvi pään päällä, koko ajan odotti väistämättömiä onnettomuuksia tapahtuvaksi. Ja kirjan takakansikin paljasti sellaisen surun, jota ei muuten olisi tiennyt odottaa (minulla on kyllä joku vakava ongelma näiden takakansitekstien kanssa). Reilut 700 sivua pahaa enteilevää luettavaa - raskasta! Kirja oli ihan hyvä, mutta nyt en kyllä vähään aikaan tartu kolmanteen osaan, vaikka selvittämätön koukku loppusivuille jätettiinkin.

Tess Gerritsen: Katoaminen
Tämän dekkarin alkuasetelma tuntui jotenkin tarkoituksellisen kaoottiselta, eikä kirja heti imaissut mukaansa. Mutta kyllähän siitä sitten melkoinen juttu kehkeytyi, ja jännitystä piisasi. Myös etsivä Jane Rizzolin äitiyden alkumetrit olivat mielenkiintoista luettavaa roisto- ja poliisi -kuvioiden melskeessä. Hurjan hyvä kirja sitten kuitenkin!