Hakin kynsissä

Ystävämme, joiden luona koiramme ovat nykyään suurimman osan aikaa majailleet, kävivät vasta koirien kanssa meillä. Heillä oli myös intoa toteuttaa haasteellista ideaa koira-lapsi -yhteiskuvista... Kuvat tavoittivat mielestäni hyvin sen olennaisen Hänen Aurinkoisen Korkeutensa ja kummankin koiran välisestä suhteesta. Neiti Koira sallii Hakin tutustumisyritykset, vaikka ei niistä varsinaisesti nautikaan. Ja Hakki opettelee, mitä tarkoittaa silittää koiraa NÄTISTI.

Herra Koiran kanssa tilanne on huomattavasti kimurantimpi. Hän ei halua edes katsoa Hakkia, saatikka altistua tämän kosketukselle. Yhteiskuvaus toimi niin kauan kuin Hakki malttoi olla ikäänkuin ei koiran kanssa olisikaan. Heti ensimmäisestä kosketuksesta häipyi karvainen kuvattava.

Tällä hetkellä Neiti Koira on meillä kotona muistelemassa, millaista on asua täällä. Hakin suhteen ei ole huolta, Neiti Koira on turvallinen koirakaveri. Mutta Neiti Koiran suhteen on kyllä jo huoli, kuinka hän jaksaa Hakkia. Vaikka ruokailu- ja nukkumisajat on onnistuneesti rauhoitettu, joutuu Neiti Koira ajoittain seurustelemaan Hakin kanssa. Se on ollut herttaista - Hakki on silittänyt kiltisti koiraa ja saanut muutaman lipaisun vastineeksi. Mutta se on ollut myös vähemmän herttaista, kun Hakki on kaahannut taaperokärryllä päin koiraa ja nauraa hohottanut tämän ulahdukselle. Ulahdettu on myös silloin, kun Hakki on päässyt yllättämään takaapäin Neiti Koiran, jonka kuurous tekee suojattomammaksi kuin se muuten olisi. Kyllä tässä on vielä opeteltavaa, jotta yhteiselo sujuisi jouhevammin. Toivon mukaan Neiti Koiraa palkitsevat hieman ne tahattomat ruokayllätykset, joita Hakin evästäessä siirtyy pöydänaluskerhon tarjoiluksi. Ettei tämä menisi ihan kurjuuden puolelle!

Haloo, haloo!

Puhelin on kiinnostavuudessaan Hakille täysin ykkösjuttu. Hakki on saanut tutustua kännyköihimme, kunhan vain olemme ensin tarkistaneet näppäinlukon, ja hänelle on annettu lelujen joukkoon myös pari vanhaa kännykkää. Hakki osaa napata puhelimen myös pöydän reunalta, ja muutaman kerran huonolla tuurilla (tai hyvällä tuurilla, riippuu näkökulmasta..) Hakki on myös onnistunut hieman soittelemaan. Mm. mummu Kainuussa on tehnyt tuttavuutta soittajan kanssa, joka ei onneksi läähätä, mutta jonka sanomaksi on jäänyt "öh".

Puhuakseen puhelimessa Hakki ei tarvitse oikeaa puhelinta. Puhelimeksi muuttuu ihan mikä tahansa käsillä oleva tavara, se nostetaan korvalle ja jutustelu alkaa. Kaupan jonossa Hakki herätti huvitusta nappaamalla rattaissa istuessaan heijastimeni korvalle ja alkamalla keskustelun. Hankalaa on, jos puhelu yllättää kesken ruokailun. Puhelimeksi on päätynyt margariinillä sivelty leipä, luonnollisesti rasvapuoli poskea vasten. Silloin kun käsillä ei ole mitään puhelimeksi sopivaa, voi pelkän kädenkin asettaa korvalle. Puheluja on tullut myös yöllä. Hakkihan edelleen siirtyy aamuyöllä isoon sänkyyn nukkumaan, ja aina uni ei heti tule. Silloin voi vielä puhelinkin pirahtaa..!

Hakin puhelinkäyttäytymisen suhteen voimme minä ja Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Isä katsoa peiliin. On noloa miettiä, mistä on opittu tapa kailottaa ja kajattaa tiukkaan sävyyn. Ja entäs se teennäistäkin teennäisempi tekonauru sitten - kajatuksen väliin heitetään muutamat "ha-ha"t. Hakki on myös hyvin omaksunut puhelimessa puhumiseen liittyvän etäisen katseen, hän tuijottaa puhuessaan johonkin etäällä olevaan näkymättömään kohteeseen. Ilmehtiminen on myös vertaansa vailla, välillä huulet törröllään ja välillä suu auki hämmästystä kuvastaen.

Pelottaa jo ajatella, miten varhaisessa vaiheessa alkaa tällaisen kaverin kanssa oman kännykän kärttäminen! Pitää vain muistaa, että niin kauan kuin puhelin on lelu, sitä ei oikeasti tarvita. Oikeat tarpeet tulevat varmaan sitten kouluiän kynnyksellä.

Kirjallinen yöpöytä
Liza Marklund, Elinkautinen Olipas hauskaa lukea Nobelin testamentin perään heti seuraava Marklund. Jotenkin tuntuu, että Liza Marklundin kirjat ovat vain parantuneet aikojen saatossa. Näin ei mielestäni käynyt Patricia Cornwellille, jonka Kay Scarpetta -kirjojen lukemisesta luovuin jo vuosia vuosia sitten. Elinkautinen on jännittävä ja koskettava, ja siinä on mukana myös äitiyteen liittyviä teemoja, kun entinen naispoliisi tuomitaan elinkautiseen sekä miehensä että poikansa murhista. Ja toimittaja Annika Bengtzon oppii arvostamaan lastensa läheisyyttä entistä enemmän.

Helena Petäistö, Tee teematka
Tee teematka -kirjan ostin itselleni joululahjaksi. Tee-teeman innoittamana on tullut tammikuussa käytyä myös Espoon Emman ja Helsingin Design-museon teeaiheisissa näyttelyissä. Kirja on matkaopas, jonka avulla löytää hyvää teetä eri maailman kolkista, sekä mukavalla tavalla kirjoitettu teos teen historiasta ja nautintatavoista. Joskus minä vielä menen jonnekin nauttimaan sen perinteisen iltapäiväteen herkkuineen, joskus..!

Suurmiehen korvat?

No joo, tämä on nyt vähän tällaista... En vain voinut mitään sille, että kun näin HS:n Nyt-liitteen kannessa yllä olevan kuvan Barack Obaman takaraivosta, oli minun ensimmäinen ajatukseni "ihan kuin Hakin pää..!". Taitaa olla, että nyt vain äiti näkee nämä yhtäläisyydet. Mutta teinpä tuollaisen vertailukuvan, ihan kuvankäsittelyohjelmaa harjoitellaksenikin... Mitäs sanotte? Suurin sanoma koko hommassa lienee, että minun ajatusmaailmani on todella kapea. Ollaankohan me vähän liikaa Hakin kanssa kaksin?

Kirjallinen yöpöytä: Liza Marklund, Nobelin testamentti
On mennyt jo aikaa siitä, kun luin viimeksi Marklundin Annika Bengtzon -sarjaa (Punainen susi). Sain synttärilahjaksi hänen uutuutensa Paikka auringossa -kirjan, ja tästä syystä tuli ajankohtaiseksi lukea ensin välissä ilmestyneet teokset. Ystävättäreni kirjahyllystä löytyi apua, ja olipas mukavaa pitkästä aikaa päästä mukaan iltapäivälehden toimittajan karuun arkeen rikoksia selvittämään. Annikan elämä on vain kovin kovaa, joskin ounastelen, että kaikkien näiden vaikeuksien kautta hänestä kasvaa entistä vahvempi sankaritar. Nobelin testamentti -kirjassa käsitellään Nobelin palkintojen perustaa ja jakotapaa - erittäin ajankohtaista nytkin, kun Suomeen tuli Nobelin rauhanpalkinto! Ahtisaari on toivon mukaan turvassa kirjan rötöstelyiltä.

Riiviö

Uusien taitojensa myötä Hänen Aurinkoinen Korkeutensa on myös enevässä määrin alkanut osoittaa riiviön piirteitä. Hetkittäin ihastuttava vauvani käyttäytyy suorastaan tuskastuttavasti. Vai miltäs seuraava kuulostaa?

Hakki avaa cd-laatikon ja pläräilee levyjä muina miehinä. Vilkuilee syrjäsilmällä, huomataanko kielletyt puuhat. Kun kuuluu sana "EI", aletaan nopealla tahdilla viskoa levyjä laatikosta lattialle. Samaan lopputulokseen päädytään myös, jos ei kielletä. Silloin vain levyjen viskominen alkaa kyllästymisen seurauksena.

CD-levyjen kohtalon kokee myös Hakin ateria, kun hän on tullut kylläiseksi. Jäljellä olevia leipä- tai banaanipalasia tai tms. aletaan siirrellä pitkin pöytää kohti reunaa. Ei-sana laukaisee hurjan ruokasateen lattialle. Jos koirat olisivat täällä, olisi Hakki heistä näinä hetkinä varmaan "tosi hyvä kaveri".

Kun uni ei tule, Hakki alkaa elämöidä pinnasängyssään ja heitellä ulottuvilla olevan lipaston laatikosta sukkia lattialle. Kun kiellän, Hakki heittäytyy äkkiä sänkyyn pitkälleen ja näyttelee nukkuvaa kavaltava sukkapallo kädessään. Riiviö osaa siis jo myös esittää, että "En se minä ollut..!"

Hyvin alkaneet pottatreenit ovat nekin menneet viime aikoina täysin metsään. Vaikka saisin Hakin kiikutettua alkuähinöiden aikaan potalle, mitään ei tule. Aikaisemmin tämä onnistui, mutta ei enää. Hakki ei malta istua potalla kuin hetken, ja protestoi hyvin äänekkäästi yrityksiäni pitkittää istuntoa. Kun raivotaan ja venkoillaan, on sama luopua touhusta ja kääriä poika vaippaan. Ja ah, jo parin minuutin kuluttua epäonnistuneesta istunnosta lämpimäinen höyryää tuoksuvana housuissa. Hakki viedään pesulle, huuhdon vaipasta jättimäisen rieskan, ja Hakki pääsee hetkeksi lattialle ilmakylpyjä ottamaan. Mutta - pissapas ei ollutkaan tullut vaippaan, vaan on kohta lätäkkönä lattialla. Siisäsiisteys on meillä vielä kaukainen haave..!

Vaipanvaihto ja pukeminen, showtason elämöintiä harva se kerta. Voin vain muistella niitä aikoja, kun vaippaa vaihtaessa lepertelin Hakille meidän vaipanvaihtolorua "Pehmeät kankaat hellivät Hakin herkkää pyllyä" ja Hakki makoili tyytyväisenä selällään hoitopöydällä. Samaa lorua käytän kyllä välillä vieläkin, mutta nykyään me HUUDETAAn sitä yhdessä: PehmeÄÄÄÄÄÄÄÄt kankAAAAAAAAt hellivÄÄÄÄÄÄt Hakin herkkÄÄÄÄÄÄ pyllyÄÄÄÄÄ. Hakki yhtyy huutoon ÄÄÄÄÄÄÄ ja AAAAAAA -kohdissa.

Kiipeilytaidon kehittyminen antaa riiviölle paljon uusia ulottuvuuksia. Keittiöjakkaran kanssa on mukava mellastaa, ja toki kiipeäminen oman porrasmaisen lelulaatikoston päälle onnistuu. Leikkikehäkään ei salli enää hetken huokaisua vahtimisesta, vaan sieltäkin on jo onnistuneesti kiivetty aidan toiselle puolelle. Sohvalle kiipeäminen otetaan haltuun lähiaikoina, veikkaisin.

Joka ikinen joka ikisen laitteen nappula on painettava, ja kaikki pöydällä liian reunalle unohtuneet tavarat löytyvät lattialta. Onneksi meillä on pesukoneessa ja liedessä lapsilukot. Tuuriakin on ollut - kyllä Hakki on jo saanut käsiinsä veitsenkin, mutta onneksi mitään ei ehtinyt tapahtua. Ipanajumpassa Hakki oli luonnollisesti se, joka toistuvasti löytyi vetäjän komean stereomankan ääreltä.

Jotkut pitävät lapsen ensimmäistä ikävuotta haasteellisimpana, ja sen jälkeen heidän mukaansa helpottaa. Minä olen kyllä tästä asiasta eri mieltä. Nyt on rankempaa kuin aikaisemmin, ehdottomasti. Mutta onneksi riiviöimisellä on kääntöpuolensa. Kehittyminen on nyt nopeaa, ja niin mielenkiintoista - koko ajan tapahtuu jotain! Ja lisäksi Hakki on oppinut halaamaan oikein kunnolla, hän ottaa kaulasta kiinni ja rutistaa. Riiviön halaus, parasta mitä saatavilla on!

Tohtori House

Minun ja Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Isän yhteinen suosikkisarja tv:ssä on House. Nyt on syytä epäillä, että tämä sarja on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen myös itse Hakkiin. Vai miltä tämä kuulostaa - kävelemään opetteleva Hakki ottaa avuksi kontaktimuovirullan, ja käyttää sitä KÄVELYKEPPINÄ. Hieman nilkuttaen hän ottaa muutaman haparoivan askeleen, mutta onnistuu kuin onnistuukin etenemään. Voiko noin pieni, 13-kuukauden ikäinen, oikeasti ottaa jo mallia televisiosta? Meidän tuttavapiirissä ei kukaan käytä kävelykeppiä, emmekä ole muuallakaan törmänneet kepin käyttäjiin. Mutta viime aikoina on kyllä tullut katsottua useampikin jakso Housea tallennuksistamme.

Jos tv:n vaikutus alkaa jo tässä vaiheessa, on toden totta syytä miettiä, mitä Hänen Aurinkoinen Korkeutensa saa katsoa..! Ja pitäisikö Hakille hankkia ihan oikea kävelykeppi kävelyharjoitusten tueksi.. hah.

Voimamies, ja vielä taitavakin!

Hänen Aurinkoisen Korkeutensa motorinen kehitys etenee rytinällä. Sen tuntevat nahoissaan niin taaperokärry kuin kattilakin, eikä itse vauhtiviikarikaan mustelmilta välty. Joulukuussa Hakki seisoi ensimmäisen kerran ilman tukea. Tilanne oli vähän huvittava - olin jättänyt imurin pystyasentoon lattialle, ja Hakki oli noussut seisomaan sitä vasten. Säikähdin, koska pelkäsin kaverin kaatuvan imurin kanssa ja loukkaavan itsensä, joten säntäsin kiireen vilkkaa laskemaan imuria makuulleen. Keskityin niin siihen riivatun imuriin, että unohdin Hakin.. Kun olin laskenut imurin alas, seisoi Hakki hämmentyneenä keskellä lattiaa ilman tukeaan, ja äitinsä tuijotti häntä vähintäänkin yhtä hölmistyneenä. Kun Hakki tajusi olevansa omillaan, pudottautui hän pehvalleen. Että näin äiti auttoi poikaa hädässä... Tämän episodin jälkeen Hakki kuitenkin alkoi aina silloin tällöin seistä ilman tukea.

Noin viikko sitten Hänen Aurinkoinen Korkeutensa nousi ilman tukea seisomaan. Tukijalka koukistuneena hän hienosti nousi pystyyn, ja heilutteli yleisölle käsiään. Minä olin samanaikaisesti niiiin ylpeä ja niiiin haikea - onko täällä enää vauvaa talossa? Kävelemään ilman tukea Hakki ei vielä uskaltaudu, muutama pieni töpöaskel on ehkä otettu, mutta niitä ei lasketa... Tuohon tuetta seisomiseen on lisätty jo runsaasti erilaisia vaikeusasteita. Kun taaperokärryn kanssa lähdetään liikkeelle, ei Hakki suinkaan jää avuttomaksi, kun seinä tulee vastaan. Kärry nostetaan silloin ilmaan ja käännetään, luonnollisesti! Yhdellä kädellä ohjailu sujuu sekin. Kärryä voi myös ihan huvikseen nostella ja asetella eri asentoihin. Kärryn heiluttelu on ilmeisesti jo niin helppoa, että Hakin on täytynyt siirtyä raskaampiin esineisiin. Painavan kattilan kanssa pystyyn äheltäminen ei ihan heti onnistunut, mutta muutaman minuutin treenin jälkeen kyllä. Olihan kattila muutenkin jo siinä vaiheessa raahattu ihan itse keittiöstä olohuoneeseen.

Jonkin määritelmän mukaan vauva-aika päättyy siihen, kun lapsi on täyttänyt vuoden JA kävelee itse. Jos näin on, voin vielä hetken nauttia siitä, että minulla on vauva. Taapero kattiloineen kurkkii kuitenkin jo kulman takaa!

Jotain vielä joulusta

Joulu on juhlittu ja olemme palanneet kotiin. Joulu sujui Kainuussa mukavasti, ja joulu oli myös valkoinen! Kainuussa tapasin ystäviäni perheineen, ja aattona tehtiin perinteinen kynttilöiden toimitus hautuumaalle. Mummulassa Hakille annettiin joululahjaksi laiva, ja kotona matkamiestä odotti isän hankkima taaperokärry, joka onkin nyt ollut kova hitti. Hakki nauttii suuresti siitä, että häntä työnnetään kärryssä pitkin asuntoa. Hakki osaa jo seistä pieniä aikoja ilman tukea, ja kävely sujuu autettuna, myös taaperokärryn avulla! Kehitys tuntuu tällä hetkellä todella nopealta.


Hakki on päässyt myös hieman nauttimaan jouluherkkuja. Hän on saanut pari kertaa syödäkseen joulutortun, ja pari pipariakin on nakerrettu. Makean suhteen pidetään kuitenkin edelleen jonkinmoista rajaa. Hänen Aurinkoisen Korkeutensa jouluiseen ruokavalioon kuuluivat myös porkkanalaatikko, riisipuuro, luumusoppa, -rahka, kalkkuna ja lipeäkala.

Tonttulakki on nyt pistetty laatikkoon odottamaan ensi joulua. Sitä ennen viettäkäämme oikein onnellista vuotta 2009!


Kirjallinen yöpöytä

Sujata Massey, Rei Shimura yakuzan jäljillä
Olen toden totta koukussa näihin Rei Shimuroihin. Tässä kirjassa Rei Shimura työskentelee vakoojan peiteroolissa japanilaisen tavaratalon myyjänä. Erittäin mielenkiintoinen dekkari japanilaisen mafian, yakuzan, roolista liike-elämässä ja jälleen kerran hienoa kuvausta japanilaisesta arjesta.

Pauliina Susi, Lukot
Olen viime aikoina onnistunut lukemaan pääsääntöisesti varsin nautittavia kirjoja. Ja kirjat nautin pääsääntöisesti kohtuullisina suupaloina, en edes pyri ahmimaan koko kirjaa yhdeltä istumalta (mikä olisikin Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Äitinä varsin haasteellista). Lukot oli kuitenkin kirja, jonka aina haikeasti laski käsistään, olisi pitänyt tietää heti-tässä-nyt kuinka kaikille käy. Mutta selvisihän se sitten aikanaan. Ja kirjan loppu oli pettymys. Myönnettäköön, että halajan aina onnellista loppua. Siksi kait tarinan päättyminen tilanteeseen, jossa päähenkilöiden voi todeta selviävän, pelkästään selviävän, tuntui lattealta. Luin Suden esikoisromaanin Ruuhkavuosi odotusaikanani, ja paikoitellen ahdistavankin kirjan palkitsi loppu, jossa jo häivähti onni. Onni odottaa Lukon päähenkilöitä tulevaisuudessa, ei vielä kirjan loppusivuilla.