Kuhmu

Kuva ei tee oikeutta, mutta tänään Hänen Aurinkoisen Korkeutensa päähän tuli kertakaikkisen karsea kuhmu. Hakki on oppinut kävelemään, ja nykyään kävely on jo hänen pääasiallinen liikkumismuotonsa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kävellessä horjahdeltaisi ja muksahdeltaisi miten sattuu. Kuhmu hankittiin kaatumalla ihan yks kaks päin seinän kulmaa. Äiti on erittäin iloinen, ettei kuhmu tullut viime viikolla, jolloin äiti veti lapsensa pulkan ympäri tyyliin "Kyllä se nyt tämän töyssyn yli pääsee" ja sai pian todistaa, kuinka pulkka oli väärinpäin ja lapsi naamallaan maassa. Pulkan turvavyöt eivät toden totta pelasta äidin virhearvioilta! Syyllisyyden tuskia poteva äiti lohdutteli itkut ja sai tuijotella leukaan tullutta mustelmaa, mutta ei sentään kuhmua. Onneksi ei siis käynyt pahemmin, siinäkään.

Toisaalta on ihme, ettei näitä mahtikuhmuja ole tullut jo aiemmin. Kävelytaidon ohessa Hakki on nimittäin oppinut kiipeilemään, ja vaarallisia siirtymisiä nojatuolista selkänojien yli sohvalle tehdään päivittäin. Myös tv-tasolle on noustu seisomaan ja pidetty toisella kädellä kiinni ylimmän hyllyn reunasta toisen tehdessä ahkerasti töitä tavoittaakseen "piiloon" nostetut kaukosäätimet. Portaita osattaisiin PERIAATTEESSA kulkea ylös ja alas, jos vain rappusten kiipeilyn sietämätön helppous ei yllyttäisi nousemaan välillä pystyyn, ajautumaan kapeaan kohtaan, kurkkimaan portaitten raosta, muuttamaan yhtäkkiä kulkusuuntaa yms! On kuitenkin lohdullista, että Hakki osaa hienosti valuttaa itsensä takaperin sängyltä ja sohvalta alas, joskin tästä taidosta on häntä hyvä muistuttaa. Muuten kaikessa kiireessä sukellus pää edellä voisi sittenkin tuntua käyttökelpoiselta idealta.

Maailma on muuttunut Hakin kävelytaidon myötä. Siitä on tullut vaarallisempi ja kiireisempi. Mutta kyllä tuo taapertava taapero ON ihana. Se itsetyytyväisyys ja itseluottamus, mikä vaappuvassa käynnissä ja heiluvissa käsissä kaikista kompasteluista huolimatta on - se on pienen elämän suurta juhlaa.

Kirjallinen yöpöytä: Anna-Leena Härkönen, Juhannusvieras

Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelman jälkeen luin hänen romaaninsa vuodelta 2006, Juhannusvieras. Meinasin kyllä jättää kirjan kesken, kun päähenkilö iski aamuyön laskuhumalassa sanomalehtensä jakajan rappukäytävästä ja raahasi petiinsä. Mautonta mellastamista, ihminen voi olla hukassa, mutta kait se joku raja silti pitää olla? Luin synkkäsävyisen kirjan kuitenkin loppuun, ja vaikka päähenkilön käytös tasaantui, jäi elämän suunta silti vielä uupumaan. Taas näitä loppuja, jotka jätetään lukijan pähkäiltäviksi. En ole nyt ollut yhtään pähkäilytuulella, joten toivottavasti seuraavana lukuvuorossa oleva kirja tarjoilee kauniin ja selkeän lopun. Sitä odotellessa.