Niin paljon kuin äitiydestä nautinkin, on välillä hetkiä, joina jaksaminen on kortilla. En ole koskaan ollut mikään tehopakkaus, ja nyt kun vauva on priorisoitu ykköseksi, monet muut asiat ovat retuperällä. Sitä miettii, että olenko tosiaan niin laiska ja hidas, etten pysty hoitamaan kaikkea hyvin, mutta omat rajoitteet on hyväksyttävä ja oltava armollinen itselleen. Tai näin yritän ajatella. Hakki on kuitenkin iloinen ja voi hyvin, se on minulle kaikista tärkeintä.
Jaksamistani olen usein pohtinut, mutta nyt asia on erityisen ajankohtainen. Minulla on kaksi koiraa, ja olen miettinyt nuoremman koiran antamista tuttuun perheeseen. Minulla on ollut 90-luvun alusta lähtien aina yksi tai kaksi koiraa, ja ne ovat olleet silmäteriäni. En olisi ikinä uskonut, että pohdin koirasta luopumista lapsen tultua, mutta näin on kuitenkin tänä päivänä tilanne. Väitän silti, etteivät koirat ole olleet minulle lapsen korvikkeita vaan nykyisen ajankäytön haastavuus on hälventänyt koiran omistamisen iloa ja tuonut tilalle syyllisyyttä hoitamattomista turkeista ja silitysten vähyydestä. Ajattelen koirankin etua: olisiko toisaalla parempi koti kuin mitä minä voin tänä päivänä tarjota?
Sain koirille omistautuneelta ystävältäni kritiikkiä suunittelemastani koiran luovutuksesta. Miten niin en jaksa, hänellä on koirankasvattajatuttava, jolla on kolmenkymmenen koiran kennel, mikä tarkoittaa montaa pentuetta yhtä aikaa, ruokintaa, astutuksia, synnytyksiä, pentujen katsojia, siivoamista.. Hoidettavana on myös iso maalaistalo ja yksi lapsi. Ja kaikki hoituu!! Ja nyt minulla surkimuksella ei muka hoidu kaksi koiraa yhden lähes 8 kk vanhan lapsen ohessa. Motiivini ovat siis vähintääkin kyseenalaisia.
Niin. Mutta kukaan muu ei elä minun elämääni kuin minä. Kukaan muu ei tunne tilannettani niin hyvin kuin minä. AINA löytyy se vertailukohde, joka on jaksavampi, energisempi, parempi organisoimaan. Se, jolla hoituu. On toki hienoa, että on näitä ihmisiä, jotka synnyttävät kolmoset ja väittelevät sen päälle tohtoriksi, tai jotka juhlia varten aina leipovat ne seitsemän sortin pikkuleivät, täytekakut ja vielä edellisenä yönä ompelevat itselleen kansallispuvun juhla-asuksi. Ja eihän niitä superäitejäkään voi muuta kuin ihailla, niitä, jotka parvekkeelle rakennetussa kasvihuoneessa kasvattavat biodynaamisesti lastensa ruokien raaka-aineet tai jotka iloisesti hymyillen kasvattavat kymmenpäistä ihmelapsilaumaa. Puhumattakaan heistä, joiden vartalossa ei ole enää kolmen kuukauden päästä synnytyksestä jälkeäkään löystyneestä norsunnahasta saatikka raskauskiloista, tai jotka imetyksen ohessa onnistuvat lukemaan Tolstoin Sodan ja rauhan ja muina joutoaikoina nypläämään pitsit jokaiseen vauvan pyyhkeeseen ja lakanaan.
Minä olen ihminen, joka osaa varsin hyvin olla tekemättä yhtään mitään. Minä nautin siitä, että voin vain olla. Odotusaikana ihmettelin itsekseni äitejä, joilla kävi aika pitkäksi äitiyslomalla ennen vauvan syntymää. Ei vain minulla. Monet olivat pesseet vauvan vaatteetkin jo kahteen kertaan, että on sitten tulokkaalla varmasti puhdasta päälle. Tarpeetonta lienee sanoakaan, etten minä pessyt niitä vauvan vaatteita ennen käyttöä kertaakaan... Nyt olen kyllä ehtinyt pestä niitä ihan riittämiin.
Rimaa omalle jaksamiselle ei voi asettaa muiden ihmisten saavutusten perusteella. Jokaisen on arvioitava itse voimavaransa ja elämäntilanteensa prioriteetit. Minusta ei koskaan tule superäitiä eikä joka kodin tehopakkausta, mutta minä olen Hänen Aurinkoisen Korkeutensa Äiti. Ja kun hymyilevä ja terve Hakki jokeltelee tai keinuu tyytyväisenä äitinsä sylissä nuotin vierestä lauletun sammakko-laulun tahdissa, tiedän, että jossain asiassa olen onnistunut ihan hyvin. Näillä voimilla ja näillä kyvyillä, armollisesti arvioituna - pitääkö riittää enempään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti