Alakulo-olo

Tänään on ollut ihan kummallinen alakulo-olo. Koen jonkinmoista luopumisen ja muutosten tuskaa, vaikka kyseessä ei ole mitään dramaattista. Jotenkin vain itkettää ja surettaa.

Yksi iso asia minulle on se, että Pampula lopettaa nyt kesällä ryhmäperhepäiväkodissa, jossa hän on käynyt 1-vuotiaasta saakka, ja siirtyy kesäloman jälkeen elokuussa eskariin. Hakkikin oli tässä samassa hoitopaikassa kaksi vuotta. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että lapsillani on ollut niin valtavan hyvä hoitopaikka. Hoitajat ovat pysyneet käytännössä samoina, ja kaikki on aina sujunut. Työssä ollessa ei ole todellakaan tarvinnut miettiä, kuinka lapset hoidossa pärjäävät. Pampula itse odottaa jo eskariaikaa, mutta minua hirvittää hyvästien jättö hoitajiin, jotka ovat monen vuoden ajan kuuluneet olennaisesti arkeemme. Kiitos tuntuu laimealta sanalta kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta toisaalta - siihen sisältyy kaikki. Pampulan kohdalla voisi tietysti surra myös pudonneita maitohampaita.

Hakki menee syksyllä jo 3. luokalle. Hän on ollut nämä kaksi ensimmäistä kouluvuottaan yhdistetyllä 1-2 -luokalla, jolla on ollut erittäin hyvä opettaja. Luokassa on ollut kuria, mutta myös ymmärtämystä pieniä koululaisia kohtaan, ja kirjallisuuden pariin on kannustettu kovasti. Myös tässä äiti kokee surunsekaista kiitollisuutta. Hakin eskarivuosi oli vähän hankala, mutta koululaisena Hakista on tullut vastuuntuntoinen ja fiksu poika, joka välittää muista ja hölmöilee hyvin kohtuullisessa määrin..!

Töissä työkuvioni ovat organisaatiomuutoksen johdosta muuttuneet niin, että ne yhteistyötahot, joiden kanssa tein vuosia läheisesti töitä, eivät kuulu enää keskeisiin kumppaneihin. Itse muutos on myös sellainen, että en usko muutoksen tarpeellisuuden perusteluihin enkä oikein muutoksen onnistumiseenkaan. Motivaation kanssa on ollut ongelmia, vaikka yritänkin innostua työtehtävistäni omina osinaan miettimättä sen enempää kontekstia, johon ne kuuluvat. Haluaisin saada uuden työpaikan, mutta sehän ei ole nykytilanteessa erityisen helppoa. Hetkittäin ahdistaa aika paljonkin, mutta kuukausipalkka auttaa porskuttamaan.

Alakulo-olo tekee välillä ihan hyvää. On mukavaa ottaa alakulosta "kaikki irti", surra ja kuunnella alakuloista musiikkia. Kaikelle on aikansa, niin myös alakulolle.

Piristykseksi pari osuvaa lausahdusta lapsilta:

Pampula kärsii usein laktoosi-intoleranssinsa takia ilmavaivoista. Hän myös raportoi ahkerasti niiden tulemisesta. Olin jo useamman kerran huomauttanut, että niistä pieruista ei kannata tehdä numeroa, kun tyttö keksi: "Taas tuli pieru! Ja teen tästä numeron. Tämä oli numero kaksi!"

Hakki oli kuumeessa ja olin hänen kanssaan kotona. Totesin, että minun on kuitenkin tehtävä tässä  vähän myös töitä. Jossain vaiheessa Hakki tuli Uno-pelikorttien kanssa sanomaan, että "Jos et pelaa minun kanssa, et ole kulta etkä rakas." Tässä vaiheessa ymmärsin oman parhaani ja siirryin pelaamaan!

Kesä 2015

Syksy hakkaa jo niskaan, mutta antaudutaanpa hetkeksi kesämuisteloihin listaamalla viime kesän juttuja.

Kesäteatterit: Peter Pan (Pieksämäki) ja Aarresaari (Turku)
Kylpylät: Katinkulta (Vuokatti) ja Caribia (Turku)
Huvipuistot ja vastaavat: Angry Birds Activity Park (Vuokatti) ja Tykkimäki (Kouvola)
Majakka: Gustavsvärn
Juhlat: Lasten setä 50 v. (juhlat Virroilla); opiskelukaveri 50 v. (juhlat Kouvolassa), mummu 70 v. (onnittelukäynti Kajaanissa) ja ystävättären mies 50 v. (juhlat Vantaalla). Pampula 5 v. (juhlapäivän aamu Scandic Hotel Juliassa Turussa).
Hakin kesäleirit: Hekolo 9 päivää, HopLop 4 päivää ja teatteri Tuike (5 päivää).

Kirjallinen yöpöytä

Christian Rönnbacka: Rakennus 31
Luin jostain, että Christian Rönnbackan Antti Hautalehto -sarjassa ilmestyy pian neljäs kirja. Koska minulla oli vielä kolmaskin lukematta, varasin sen kirjastosta. Pokkaripainos kirjasta Rakennus 31 saapui nopeasti. Kirja oli kuitenkin eräänlainen pettymys. Olihan juoni omalla laillaan mielenkiintoinen, mutta kirjojen omintakeiseksi kuvattu huumori oli tällä kertaa jo lähinnä mautonta. Kuluneet sanojen muunnokset ovat väsynyttä sanailua . Komisario Antti Hautalehdon suuhun istutetut möläytykset saivat pitämään miestä jo lähinnä rasvaisena mulkerona, ja naisystävän vastaukset heittoihin tuntuivat epäuskottavilta. Epäuskottavaa oli myös se, kuinka Hautalehto heitti herjaa samantien pelastuttuaan hengenvaarasta. Huumori on taitolaji. Huonolla huumorilla pilaa helposti hyvän kirjan.

 Alla lainaus kirjasta, jossa Antilla ja naisystävällä on intiimi hetki Antin valmistaman peurapaistin jälkeen:
"-  Paradoksaalista, Antti sanoi hetken kuluttua saadessaan suunvuoron.
- No mikä? Leena ihmetteli.
- No se, että kokkaustaitoisen miehen ei koskaan tarvitse itse vatkata munaansa.
- Totta, Leena hymyili leveästi ja puraisi miestä korvasta."

Siis ihan totta. AAARRRGGGH! Miten ällöttävää voi miehen viisastelu olla?! Onko tällainen todellista!!

Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi
Kirja kuvailee 60-luvun kotirouvien elämää Norjassa. Todennäköisesti aika vastaavaa on meno on ollut täällä Suomessakin, joskin varmasti vielä köyhempää. Siisteysintoilu oli kyllä osalla ihan uskomatonta ja lapsia kohdeltiin monissa perheissä tosi ikävästi ja tylysti. Mielenkiintoinen kirja, ja onneksi monet ikävät asiat kääntyivät tarinan mittaan parempaan suuntaan.

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous
Vera Vala viihdyttää loistavasti ihanaan Italiaan sijoittuvilla dekkareillaan.

Mikael Niemi: Veden viemää

Katastrofiromaani Ruotsin Lapista, jossa padot kaatuvat ja hyökyaalto aiheuttaa tuhoa. Kirja kertoo ennen kaikkea ihmisistä hädässä, heidän motiiveistaan, selviytymistahdostaan ja -keinoistaan sekä siitä, mikä kellekin on loppujen lopuksi tärkeää. Ihmisen ydin kuoriutuu katastrofissa esiin, ja jotkut ovat puhtaasti roistoja. Harmittaa vieläkin, että kirjan typerys ja julma törkimys ei mielenkiintoisen romaanin aikana saanut ansionsa mukaan. Mutta kirja loppui, kun veden nousukin loppui.

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
Ihana pieni kirja ihanasta pienestä kirjakaupasta, elämän iloja ja suruja kirjojen keskellä.

David Nicholls: Kaikki peliin
Tämä kirja ei vedä vertoja kahdelle aiemmin lukemalleni Nichollsille (Sinä päivänä ja Varamies), mutta ihan mielenkiintoinen tämäkin oli, joskin nuoren miehen sielunelämä on aika kaukana keski-ikäisen naisen vastaavasta. Päähenkilö oli yliopisto-opinnot aloittanut Brian, jonka kaksi suurta asiaa ensimmäisenä opiskeluvuonna olivat rakkaus ns. paremmasta perheestä olevaan Aliceen ja osallistuminen Yliopistovisaan, joka on tunnettu tv:ssäkin esitettävä tietokilpailu. Olutta kului runsaasti ja sekä ystävyyssuhteissa että Alicen piirittämisessä riitti käänteitä.

Eveliina Lundqvist: Salainen päiväkirja eläintiloilta
Salainen päiväkirja sisältää vegaani ja eläinoikeusaktivisti Eveliina Lundqvistin päiväkirjamietteitä ajalta, jolloin hän osana eläintenhoitaja-opintojaan teki käytännön harjoitteluja tehotuotantomaatiloilla. Kirja tekee selväksi, että kirjoittaja ei kovin korkealle "lihaaneja" ja tehomaataloutta harjoittavia maajusseja arvosta. Kirjan alussa sävy oli häiritsevä ja mietitytti, eikö sanoma menisi paremmin perille vähemmän syyllistävällä otteella. Ei nämä asiat aina nyt niin helppoja ole, muutokset eivät tapahdu käden käänteessä. Mutta; kirjoittaja on toden totta oikeassa siinä, että ei eläimiä saisi kohdella siten kuin tiloilla kohdeltiin! Oli huolestuttavaa, että ihan tavalliset ihmiset turtuvat eläinten kärsimykseen ja pitivät sitä jo ihan normaalina. Järkyttävää. Vaikka olenkin lihansyöjä, sain kyllä taas pontta alkaa miettiä kasvisruokien lisäämistä perheemme ruokavaliossa (tänään syötiin purjoperunasosekeittoa..) ja jopa luopumista broilerista ja sianlihasta (räikeimmät epäkohdat). Itse en vastusta lihansyömistä sinänsä, mutta kyllä sitä pitäisi syödä paljon vähemmän, ja ja lihasta pitäisi maksaa sellainen hinta, että sitä voidaan tuottaa aiheuttamatta eläimille selkeää kärsimystä. Halvan ruuan takia ei pidä käyttäytyä kuin raakalaiset. Eiköhän tämä kirja vie taas omaakin kuluttajakäyttäytymistä eettisempään suuntaan.

Johanna Sinisalo: Linnun aivot
Ovela ja ehkä vähän hurjakin kirja.Vastikään seurustelun aloittanut pari lähtee vaeltamaan vaativille reiteille, jossa sekä fysiikka että henkinen vahvuus joutuvat koetukselle.  Kirja tuo esille joutilaisuuden vaarat, mutta toisaalta myös liian suorittamisen kääntöpuolen. Tykkäsin kirjasta todella paljon.

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi
Hauska ja vähän erilainen kirja. Ihmisten joukossa oli kyllä sangen erikoisia hahmoja, vähän hörhöjä elämäntapataiteilijoita  tai muuten vaan suomalaisesta (tai englantilaisesta!) näkökulmasta outoja tyyppejä. Kirjassa englantilaisen mahtisuvun vesa lähtee Espanjaan setvimään omistamansa lehden taloudellista tilaa, ja seuraukset ovat melkoisia. Ja niitä edeltää monenmoista soppaa.

Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerho ja Kuumien aaltojen kerhon paluu
Onhan nämä Kuumien aaltojen kerho -kirjat melkoista hömppää. Ja amerikkalaisuus on niissä välillä melkoisen häiritsevää, asenteet ovat niin materialistisia. Mutta toisaalta, välillä on ihan hauska lukea naisten ystävyyden voimasta, ongelmista, jotka aina ratkeavat ja armottomasta suklaan syönnistä. Sarjan pari seuraavaa osaa saavat kyllä kuitenkin nyt vähän odottaa..

Janet Evanovich: Kymmenen oksalla
Kymmenes palkkionmetsästäjä Stephanie Blomista oli taattua laatua. Hääjärjestelyjä, palkkamurhaajia, väkivaltaisia jengejä.. huh huh!

Adan Bradley: Piiraan maku makea
11-vuotiaasta pikku salapoliisista Flavia de Lucesta kertovan sarjan avaus oli vakuuttava. Nenäkäs ja välillä hieman ilkeäkin sankaritar oli kiinnostava henkilö, ja juonessakin riitti käänteitä. Sarjaa jatkan ilman muuta!

Hilary Boyd: Torstaisin puistossa
Ihana kirja 60 vuotta täyttävästä naisesta, joka on aina omistautunut perheelleen, mutta joka rakastumisen myötä joutuu miettimään, onko uusi, voimaks tunne riittävä syy romuttaa vuosikymmenet kestänyt avioliitto ja aiheuttaa säröjä perheeseen. Itselle nousi tärkeimmäksi ajatus, että tärkeätä on tietää, mitä oikeasti tahtoo, ihan oikeasti.

Voimistelijatyttö

Viime aikoina ei ollut kovin paljon kirjoitettua Pampulasta, kun Hakin uudet kuviot ovat täyttäneet harvat postaukset. Mutta kyllä Pampulallekin on tapahtunut! Hoitokuviot ovat toki ennallaan, mutta Pampula aloitti syksyllä harrastuksen, joukkuevoimistelun harrasteryhmässä. Tätä ennen Pampulalla ei ole varsinaista harrastusta ollutkaan. Syksyn ajan treenit olivat kerran viikossa, mutta koko kevätkausi kuljettiin treeneissä jo kaksi kertaa viikossa. Mietin ensin, että kaksi kertaa viikossa on melkoisesti neljävuotiaalle, mutta hyvin into ja motivaatio ovat riittäneet!


Pampula on myös päässyt esiintymään, seuran joulu- ja kevätnäytöksiin sekä yhteen Asema-tapahtumaan. Esiintyminen ei tunnu Pampulasta yhtään hankalalta, hän nauttii! Ryhmiksestäkin hoitajat ovat kertoneet, että Pampula nauttii jumpasta myös siellä, ja esittelee mielellään taitojaan muille.


Harrastuksen ja toki ihan kasvamisen myötä Pampula on valtavasti reipastunut ja tekee jo paljon asioita itse. Ujostelukin on vähentynyt ja puheripuli voi iskeä puolituttujenkin seurassa. Pitkään pelkästään kotikäytössä ollut potta sai Pampulan päätöksellä lähteä kokonaan pois. Kirjaimet kiinnostavat kovasti, ja Pampula harjoittelee jo lähes päivittäin kirjoittamista.


Hakki on suuri idoli, joskaan se ei tunnu sisarustappeluita vähentävän. Mutta hoidossa Pampula on kertonut, "Mun Hakki on jo melkein aikuinen", ja kun veli on katsomassa kevätjuhlaa tms., on tätä esitelty kovasti kaikille. Kissoja meillä on nykyään kaksi, ja Pampulalle molemmat kissat ovat hyvin tärkeitä. Ja päinvastoin. Pentukissallemme Pampula onkin se ehdoton ykkönen ihmisperheestä.


Kirjallinen yöpöytä

Rebecca Stott: Korallivaras

Lainasin Rebecca Stottin Korallivarkaan kirjaston jännityskirjahyllystä, mutta mikään varsinainen jännäri kirja ei mielestäni ollut. Toki siihen jännitystäkin sisältyi, mutta suurimmaksi osaksi kirja oli Napoleonin kukistumisen jälkeisen Pariisin kuvausta, sen ajan tieteellisten käsitysten pohdiskelua, maailman synnyn filosofiaa ja nuoren miehen ensirakkauden kokemusta. Mikään suuri elämys kirja ei ollut, mutta yllättäen kirjan parasta antia olivat juuri historialliset kuvaukset ja tieteen ja uskonnon ristiriidat, vaikka aina en historiallista kuvauksista jaksa kovin pitkälle innostua. Kirjan lukeminen oli ihan hyvä kokemus, ei missään nimessä ajan haaskausta.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset
Tämä Ehtoolehto-sarjan toinen osa ei naurattanut samalla tavalla kuin ensimmäinen, mutta tosi hyvä oli tämäkin. Päähenkilöt ovat ihanan lämminsydämisiä vanhuksia, jotka suhtautuvat elämään kadehdittavan tyynellä otteella. Mutta onhan heillä yli 90-vuotiaina jo paljon kokemustakin tästä elämisen taidosta! Tässä kirjassa käsiteltiin erityisen hienosti kuolemaa. Kuolemaa ei saisi vieraannuttaa elämästä ja siirtää syrjään, se on vanhalle ihmiselle luonnollinen päätös. Kodinhoitajien työrumbaa kuvailtiin myös kirjassa varsin hersyvästi - pahinta on, että näissä on ihan selkeä totuustausta. Ehtoolehto-sarjan kolmaskin osa on ilman muuta luettava..!

Janet Evanovich: Yhdeksän hyvää
Tekipäs hyvää päästä pitkästä aikaa palkkionmetsästäjä Stephanie Plumin matkaan. Tässä kirjassa alkoi myös tuntua, että Stephaniekin on alkanut oppia työnsä, hänestä on kehkeytymästä ihan hyvä palkkionmetsästäjä. Toki onnella ja yhteistyöllä on suuri merkitys. Mutta ei olisikaan kovin mielekästä lukea kirja toisensa perään samankaltaisista epäonnistumisista ja koheltamisista, kyllä jokainen kehittyy, Stephaniekin. Kirjassa selvitetään pelaamisen maailmaa, käydään Las Vegasissa ja piipadetaan synnytyssairaalassa - vauhtia ja hauskuuttaa riittää. Junassa  kirjaani lukiessani huomasin vastapäätä istuvan, hyvin asialliselta näyttävän keski-ikäisen naisen syventyneen Evanovichin neljänteen Stephanie Plum -kirjaan, tuli hauska yhteenkuuluvuuden tunne, ja mietin, mitäköhän hieman arveluttavia kohtauksia hän oli lukemassa.. Ilme ei tosin paljastanut mitään!

Marie Kondo: KonMari
Tämän kirjan luin parantaakseni elämänhallintaani ja löytääkseni mielenrauhaa. Koen nimittäin, että tavaroiden sekamelska on elämässäni muuttunut hallitsemattomaksi ja aiheuttaa minulle kärsimystä. KonMari-menetelmä on järjestämismenetelmä, jossa luovutaan turhasta tavarasta ja järjestetään koti siistiksi pysyvästi. Kirjan seurauksena olen jo aloittanut järjestämisen, mutta homma on vielä kesken. Jo nyt aikaansaatu tuottaa tyydytystä, mutta vielä on paljon tekemättä. Kaiken järjestäminenkin onkin helposti puolen vuoden projekti.

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua
Voi että Eppu Nuotion Mutta minä rakastan sinua -kirja alkaa kauniisti. Joitakin lauseita ihan pysähtyy lukemaan useamman kerran ja niitä makustelee suussaan. Alkava rakkaus on niin ihanaa. Mutta kun suhde etenee, tulee mukaan hankaluuksia, väärinkäsityksiä ja sydämen tuskaa. Kirjan kauniit sanatkin tuntuvat kaikkoavan ja tilalle tulee arkirealistista juonenkehittelyä ja märehtimistä. Kirja piti otteessaan loppuun saakka ja se onnistui yllättämäänkin käänteissään. Kirja oli hyvä, ja luulen, että tämä pitää lukea vielä uudemmankin kerran.

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Pasi Pekkolan kirja Unelmansieppaaja on kirja rikkonaisista ihmisistä ja heidän unelmistaan, jotka osin kannattelevat heitä, mutta jotka myös muuttavat heidät yhtä rataa kulkeviksi juniksi, jotka eivät näe elämässään muita mahdollisuuksia. Unelma on pääsääntöisesti hieno asia, mutta se voi olla myös pakkomielle. Unelmatkin pitäisi pystyä päivittämään. Kirjan ihmiset olivat mielenkiintoisia ja pääosin sympaattisia. Kirjassa vaani mielestäni epärealistisen loppuratkaisun tunnelma, mutta kirjailija vei juonen taitavasti ja uskottavasti järkevään suuntaan. Tuli tunne, että näin tämän pitikin mennä. Minä kyllä tykkäsin kirjasta. Vähän erilainen lukukokemus koripallo-, painonnosto- ja bulimiamaailmoineen.

David Nicholls: Varamies
David Nichollsin Varamies kertoo vuosikausia läpimurrosta haaveilleesta näyttelijästä, Stephen C. McQueenista, joka on epäonnistunut uransa lisäksi myös yksityiselämässään. Hän asuu surkeassa pienessä yksiössä, ja työura täytyy satunnaista, mitättömistä työtehtävistä, joissa ei juuri näyttelijäntaitoja tarvita. Hän pääsee kyllä teatteriin suuren tähden varamieheksi, mutta lavalle pääsy edellyttäisi tähden sairastumista, mikä ei vaikuta terveyden perikuvan kohdalla todennäköiseltä. Stephen myös ystävystyy  tähtinäyttelijän vaimon kanssa, ja tunteiden syvetessä tilanteetkin mutkistuvat. Melkoisen herkullinen kirja, ja tunnustettakoon, että junassa lukiessani purskahdin lähestulkoon nauruun. Osuvaa huumoria, mielenkiintoinen juoni!

Kananmunakennon tapaus

Kananmunakennon tapaus ei toden totta imartele minua. Se kertoo hyvin siitä, kuinka pinna kireällä oleva ihminen ajautuu uskomattomiin ylilyönteihin ihan vain kananmunakennon takia. Koska Hakki veti tässä jutussa loppujen lopuksi niin hienosti pisteet kotiin, paljastettakoon tapahtumien kulku...

Hakin opettaja pyysi Wilma-viestillä toimittamaan koululle kananmunakennoja paperimassa-askarteluja varten. Minä annoin vietäväksi juuri tyhjentyneen 15 munan kennon. Hakilla oli kenno repussaan, kun kävelimme yhtä matkaa, Hakki koululle ja minä asemalle. Roskiksen alta löysimme vielä hampurilaisravintolan mukitelineen, joka oli samaa materiaalia kuin kananmunakennokin, ja Hakki otti senkin mukaan.

Illalla kysyin Hakilta, oliko hän antanut askartelumateriaalit opettajalle. Hän sanoi antaneensa toisen. Ihmettelin tilannetta. Ongin selville, että Hakki ei ollutkaan halunnut antaa kananmunakennoa koululle vaan oli päättänyt pitää sen itse askarrellakseen siitä jotain. Ja opettaja oli sanonut, ettei hänen tarvitse sitä antaa, jos ei halua. Koska meillä on nykyään valtava ongelma kaiken maailman krääsän ja roskan kertyminen (mitään ei saisi heittää pois), kilahdin tästä täysin. Aloin kiljua, että jos kouluun on lähetetty kananmunakenno, se toden totta jätetään sinne, ja kotona kyllä saa sitten askarrella vaikka seuraavasta kananmunakennosta, samanlainen on jo jääkaapissa. Hakki suuttui huutamisestani, ja päätti lopettaa läksyjen teon. Minä luonnollisesti jatkoin kiljumista, että läksyt on tehtävä.

Hakki palasi kuin palasikin läksyjen kimppuun. Hänen piti kirjoittaa päiväkirjavihkoon kuluneesta päivästä, ja kostoksi hän kirjoitti "Äiti hermostui minulle". Kun vielä kielsin häntä hänen lähmittyään ikkunaa, jatkui tarina "Äiti sanoi älä lähmi ikkunaa".

Seuraavana aamuna toimitin jälleen samaisen kananmunakennon Hakille pakattavaksi koulureppuun. Kun kävelimme taas yhtä matkaa, jutteli Hakki siitä, kuinka hän kuljettaa kaikkia kirjoja aina mukana, että mikään ei unohdu matkasta. En voinut olla kysymättä, oliko hän laittanut kananmunakennon reppuun. Hakki totesi, että eihän se sinne enää mahtunut. Kun minä aloin jo uhkaavasti kehittää kierroksia, alkoi Hakki nauraa, ja totesi, että kyllä se siellä repussa on. Poikahan on nokkela! Minuakin alkoi naurattaa, mikä on saavutus sinänsä. Kun oli kyseessä Niinkin Vakava Asia Kuin Kananmunakenno..!

Kirjallinen yöpöytä

Kajsa Ingermarsson: Matkalaukkumorsian
Olen lukenut Kajsa Ingermarssonilta hänen aikaisemmat kirjansa Keltaisten sitruunoiden ravintola ja Vettä vain, jälkimmäisen jopa kahteen kertaan. Molemmat olivat todella hyviä, ja ensi vaikutelma Matkalaukkumorsiamesta oli, että kirja häviää vertailussa näille kahdelle selkeästi. Ehkäpä näin, mutta kyllä Matkalaukkumorsian oli ehdottomasti erittäin hyvä kirja. Juoni oli niin kiehtova, että kirjaa ei oikein malttanut päästää käsistään, ja rakenne oli siinä mielessä erilainen, että tärkeitä asioita tapahtui myös päähenkilön ulkopuolella ilman, että tämä oikein käsitti niitä. Kirjan sankaritar Paula olikin mielenkiintoinen hahmo. Hän eli hetkessä eikä pystynyt tekemään pitkän tähtäimen suunnitelmia. Hän ei kerännyt omaisuutta eikä asettunut perinteisessä mielessä aloilleen, vaan ajelehti tilanteesta toiseen. Paula oli karismaattinen henkilö, josta ihmiset pitivät paljon, mutta välttämättä hän ei aina ollut tätä ansainnut. Itsellekin Paula jäi ristiriitaiseksi hahmoksi, ja ne suosikkihenkilöt kirjassa olivat muita. Mutta hieno asetelma, kannattaa lukea!

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa ei ole varsinainen dekkari, mutta nostattaa silti hiukset pystyyn. Jo yhdeksänkymmenen korvissa olevat ruovat ihmettelevät outoa palvelutalon kokin kuolemaa, lääkedosetteihin ilmestyviä lääkemääriä ja ystävien katoamista suljetulle osastolle. Vaikka tarina on keksitty, pelottavat ne totuudet, mitkä vanhusten kohteluun ja hyväksikäyttöön tarinan taustalla voi kätkeytyä. Kirja on kuitenkin myös todella hauska, rouvilla huumori pelaa ja nuorempiakin naurattaa!

Catherine Cookson: Hannah
Lukupiirissämme oli teemana nuoruuden rakkaus, millä tarkoitettiin nyt lähinnä kirjaa. Minä valitsin uudelleen luettavaksi ja esiteltäväksi Catherine Cooksonin Hannahin, jonka muistin lukeneeni ensin jonkin naistenlehden jatkokertomuksena ja sen jälkeen ihan kirjana. Tämä kirja oli siinä mielessä huono valinta, että muistin juonen käänteet liian hyvin edelleen, eli kirja oli tosiaan tehnyt silloin aikoinaan suuren vaikutuksen. Kirjassa Hannahin kuolemaa tekevä äiti järjestää tyttärensä asiat kuntoon viemällä perheeseen, jonka isä oli ollut naisella asiakkaana ja mistä syystä tytär oli saanut alkunsa. Hienolle perheelle äpärälapsen ilmestyminen taloon oli kauhea häpeä, joskin siitä kärsi eniten miehen ylpeä rouva. Kun mies kuolee, muuttuu Hannahin elämä entistä sietämättämämmäksi. Hannahista haluttiin eroon, eikä siinä mietitty Hannahin etua saatikka toiveita. Hannah kuitenkin pärjää ja löytää lopulta myös elämäänsä onnen. Omalla laillaan rankka kirja, mutta samalla myös hieno tytön kasvutarina vahvaksi naiseksi.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Emmi Itärannan palkittu kirja sijoittui tulevaisuuden Lappiin, jota ei kylläkään enää Lapiksi kutsuttu eikä alue myöskään ollut enää sellainen, jollaisena me Lapin tunnemme. Talvia ei  ollut, ja ympäri vuoden parveili valtavasti hyönteisiä, ihmiset käyttivätkin ulkona lähes aina hyönteismyssyjä. Keskeisintä oli kuitenkin puute vedestä, joka sai ihmiset vehkeilemään, ja minkä takia valtava viranomaiskoneisto valvoi ihmisiä rikolliset paljastaakseen. Armoa ei tunnettu. Menneistä ajoista oli hyvin vähän tietoa, eikä ollut täysin selvää, ketkä olivat saattaneet maailman siihen tilaan, että lumikin oli pelkkä legenda. Mehän tämän tiedämme. Mehän sitä tulevaisuutta tässä koko ajan teemme. Jospa saisimme vielä käännetyksi suunnan!

Tarquin Hall: Vish Puri ja Kohtalokkaan voikanan tapaus
Kolmannessa Vish Puri -dekkarissa ollaan kriketin ja vedonlyönnin maailmassa, ja selvitetään myös kadonneiden ennätyspitkien viiksien arvoitusta. Samalla selvisi, että myös Vish Puri oli jäsen viiksiä kasvattavien miesten etuja ajavassa yhdistyksessä. Keskiössä on kuitenkin murha, jonka uhri sai myrkyn voikana-annoksessaan. Tästä säikähtämättä päätin intialaisessa ravintolassa käydessäni maistaa voikanaa, jota kirjassa kehuttiin hyvin herkulliseksi (ja se olikin hyvää). Vish Puri oli muuten jälleen laihdutuskuurilla, mutta yritti selvitä urakasta laihdutuspillereillä. Kirjassa käsitellaan ratkaisua vaativien tapausten lisäksi Intian ja Pakistanin valtioiden vaikeita välejä ja Intian hämmentävää kulttuuria. Nautittava kirja.

Charlotte Bronte: Kotiopettajattaren romaani
Tuli taas se aika, kun piti lukea uudestaan Kotiopettajattaren romaani. Tällä kertaa innoittajana oli vasta näkemäni Jane Eyre -elokuva, joka oli kyllä ihan hyvä, mutta kuitenkin sisällöltään niin vajaa kirjaan verrattuna. Ja jälleen kerran luin kirjan sanasta sanaan, mitään väliin jättämättä. Ja kirja oli yhtä nautittava kuin aina.

Claudie Gallay: Tyrskyt
Olin lukenut jossain vaiheessa kehuvan arvostelun Claudie Gallay kirjasta Tyrskyt, ja otin sen luettavien listalleni. Kun sitten lainasin kirjan kirjastosta, lupasin itselleni valjun kannen nähtyäni, että voin jättää kirjan myös kesken. Mutta enpä jättänyt. Kirja tempaisi mukaansa. Päähenkilö tarkkailee pienessä satamakaupungissa työkseen merilintuja ja toipuu samalla vaivihkaa suuresta menetyksestä. Toisaalta tämä ei haluaisi edes toipua, koska samalla hän voi unohtaa. Satamakaupungissa hän tutustuu paikallisiin ihmisiin, joista useat ovat hänen laillaan joillain tavalla rikki. Kirja käsittelee surullisia asioita olematta silti surullinen, kirjassa on koko ajan jonkinmoinen toivon väre. Kirjassa ei selitetä kaikkea perin pohjin, ja aluksi se tuntui hieman sekavalta, mutta kun kirjoitustapa tuli tutuksi, ongelmat hävisivät. Kirja ei myöskään jättänyt asioita liian avoimiksi, vaikka lukijan tulkinnoillekin jäi tilaa. Yllättävän hieno kirja!

David Safier: Happy family
Tartuin Safierin kirjaan asenteella, että voin jättää kesken, jos se on pöhkö. Kirjassahan onnettomat, toisiinsa yhteyden kadottaneen perheen jäsenet muuttuvat noidan kirouksen johdosta Frankenstreinin hirviöksi, muumioksi, ihmissudeksi ja vampyyriksi. Tarinan keskiössä on perheen äiti, Emma, josta tuli vampyyri. Kirous purkautuu vain, jos perhe taas löytää onnen yhdessä. Kirjassa Emma äitien tyypilliseen tapaan on kantanut liikakin vastuuta koko perheen onnellisuudesta - mahdoton tehtävä yhdelle ihmiselle. Kirja oli hauska ja siinä oli asiaa, joskin Emman kokemat syyllisyyden tunteet tuntuivat välillä vähän liioittelluita. Onnea ei voi kenellekään, ehkä pieniä lapsia lukuunottamatta, tarjota valmiina lautasella,  jokaisen on osattava se itse ymmärtää. Kirjan sanoma on ajankohtainen meille useimmille, ja tässä kirjassa se oli varsin hilpeällä ja jännittävälläkin tavalla kerrottu.

Tuija Lehtinen: Morsiuskamari
Tuija Lehtinen on suosikkikirjailijoitani romanttisen viihteen saralla, ja siksi päätin, että luen kirjan loppuun, vaikka alku ei suoraan sanoen ollut lupaava. Kirja oli jotenkin väkinäinen, ja pikku kaupungissa työskentelevä parturi-kampaaja Neela jäi päähenkilönä epämääräiseksi. Mukana oli hieman dekkarimaisia piirteitä, jotka nekin jäivät hyvin köykäisiksi. Kirjan lukeminen oli ihan miellyttävää, mutta tämä ei missään nimessä ole Lehtisen parhaita. Tämän voisi jättää väliinkin.

Satu Rommi: Monsuunimantroja
Monsuunimantroja sisältää Satu Rommin kirjoituksia Intiasta ja joogasta. Olen aiemmin lukenut Rommilta kirjan "Kahvia ja guruja - eli kolme vuotta Intiassa", missä hän piti kahvilaa joogaopiskelijoille ja opiskeli joogaa toki itsekin, ja se kirja oli todella hyvä. Tämän nappasin tästä syystä ihan kirjaston Bestseller-hyllystä, vaikka en siitä yleensä kirjoja lyhyen laina-ajan takia valitsekaan. Tämä kirja oli erilainen aiemmin lukemaani verrattuna, enemmän joogan ja Intian olemuksen pohdiskelua kuin omia sattumuksia, mutta mukava ja ajattelemisen aihetta antava. Lyhyt laina-aika ei tuottanut lainkaan tuskaa, palautin nopealukuisen kirjan jopa etuajassa.

Cecelia Ahern: Sadan nimen mittainen matka
Olen pyrkinyt lukemaan kaikki Cecelia Ahernin suomennetut kirjat, ja ilahduin kovasti saatuani tämän Sadan nimen mittaisen matkan kirjastosta mukaani. Kirjassa ammatillisen flopin ja itsetunnon menetyksen kokenut toimittaja Kitty Logan saa tehtäväksi edesmenneen päätoimittajan viimeisen jutun, joka on käytännössä tämän juttuidea, joka sisältää vain sata henkilön nimeä, ilman mitään selitystä. Lista on jo itsessään arvoitus, ja Kitty joutuu aloittamaan työn hyvin hataralta pohjalta, epävarmana ja luottamuksen menettäneenä. Lista vie Kittyn kohtaamaan hyvin erilaisia ihmisiä ja kuulemaan hyvin erilaisia tarinoita. Ahernin kirja oli jälleen kerran aivan ihastuttava, ja tarjosi lukuelämyksen lisäksi tuokion puhdistavaa itkuterapiaa... Jotkut kirjat vain onnistuvat koskettamaan niin hyvin.

Markku Turunen: Vaeltaja
Markku Turusen Vaeltajan luin, kun lukupiirissämme oli teemana kuolemattomuus. Kirjassa Antti Pentinpoika Myöhänen tulee Viipurin pamauksen aikoihin Pyhän Andreaksen kiroamaksi ja kirouksen seuraus on kuolemattomuus. Kuolemattomuus on kirjassa selkeästi kirous, ei lahja. Näitä eri syistä kirottuja kuolemattomia kutsutaan vaeltajiksi. Kirjan alkaessa Antin vaellus on kestänyt jo yli viisisataa vuotta, ja hän kertoo vaiheistaan. Kirjassa käsitellään eniten Viipurin pamauksen aikaa, maailman ensimmäistä maailman ympäri -purjehdusta ja Antin tekemää pyhiinvaellusta. Mielenkiintoisia ovat myös toisten vaeltajien tarinat, ja Lentävän Hollantilaisen kapteenille on kirjassa oma osansa.  Tätä kirjaa en olisi tullut lukeneeksi ilman lukupiiriä, mutta olen kiitollinen, että kirja tuli luettua. Se oli erilaisuudessaan varsin hyvä lukukokemus. Ja hauskakin, joskin erityisesti rankan purjehdusreissun vaiheet olivat luettavanakin rankkaa tavaraa. Suosittelen.

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
Munron novellit ovat mielenkiintoista luettavaa ja oivaltavat ihmisluonnosta paljon. Minä nautin tämän kirjan novelleista kyllä, mutta loppujen lopuksi en tiedä, pidänkö oikeastaan novelleista. Ne jättävät häiritsevällä tavalla asioita kesken. Näissä novelleissa keskeisessä osassa ovat pitkät avioliitot, tottumus, uskollisuus ja rohkeus tai sen puute. Naiset ovat suurelta osin miestensä varjossa ja määräiltävinäkin. Tarinoissa on ulottuvuus menneisyyteen tai tulevaisuuteen, eli Munron novellit eivät ole pelkkiä välähdyksiä elämästä. Silti usein jää kaipaamaan vielä jotain selvitystä, haluaisi tietää enemmän. Taidan nyt jättää vähäksi aikaa novellit.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Enkelten verta on ensimmäinen lukemani Johanna Sinisalon kirja. Kirja käsittelee eläinten oikeuksia, ja lähitulevaisuuteen sijoittuvana se antaa meille jo yhden mahdollisen kuvan siitä, mitä tulee tapahtumaan, jos eläinten ja luonnon häikäilemätön hyväksikäyttö ei lopu. Sanoma on tärkeä, ja vaikka en itse lihansyöjänä toteutakaan kirjan viestiä ainakaan vielä, olen siitä huolimatta kirjan kanssa samaa mieltä. Omien heikkouksien / oman saamattomuuden takia ei pidä kieltää totuutta. Kirja oli erittäin taitavasti kirjoitettu, sitä oli ilo lukea. Ja jotenkin nautin suunnattomasti niistä suurista salaisuusista, joita kirjassa keskeissä osassa olevat mehiläiset pitivät hallussaan. Suosittelen, ehdottomasti, ihana ja surullinen ja tärkeä kirja.

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä 
Jojo Moyesin nimi on tullut aika paljon viime aikoina esille, ja kun hänen kirjansa "Ole niin kiltti, älä rakasta häntä" sattui kirjastossa kohdalle, lainasin sen. Kirjassa pääosassa olivat kielletyt suhteet, toinen 60-luvulla, toinen nykyajassa, ja suhtautuminen avioliiton ulkopuoliseen rakkauteen oli kyllä radikaalisti erilainen. Ihana rakkausromaanihan tämä oli, vähän surullisen haikeakin välillä. Mutta tässä genressä vannon vielä kyllä enemmän Cecelia Ahernin nimeen..! Mielelläni luen kuitenkin lisää Jojo Moyesiltäkin.

Hauska kaveri

Ekaluokkalaisen logiikka on hämmentävää. Sain yhtenä päivänä iltapäiväkerhosta soiton, että Hakki ei ollut koulun jälkeen saapunut sovitusti kerholle. Kaverit olivat tienneet kertoa, että Hakki oli jäänyt toisen pojan kanssa metsään pelailemaan kännykällä. Iltapäiväkerhosta ehdotettiin, että soitan Hakille ja pyydän tätä pikaisesti menemään sinne, missä olisi jo pitänyt olla. Alla keskusteluamme:

Äiti: MISSÄ SINÄ #**¤# OIKEIN OLET? Sitä ei jäädä koulun jälkeen minnekään metsään pelailemaan vaan toimitaan niin kuin on sovittu! Arvaa, ovatko kaikki huolissaan!
Hakki: Kuule, äiti, jos olisin ollut iltapäiväkerholla ja puhelin olisi ollut suljettuna, et olisi pystynyt soittamaan minulle. Nyt kun olen täällä metsässä, sait minut hyvin puhelimella kiinni!
Äiti: Jos sinä olisit mennyt iltapäiväkerhoon, tätä puhelinkeskustelua ei olisi edes tarvinnut käydä! Etkö sinä Hakki käsitä, että tämä on vakava asia! Jos lapsi on kadoksissa eikä tätä löydetä, pitää hälyttää poliisit etsimään!
Hakki: Eivät poliisit minua saisi kiinni. Minä vain juoksisin karkuun ja livahtaisin nopeasti iltapäiväkerhoon..
Lopputulos: Hakki meni iltapäiväkerhoon. Keskustelua jatkettiin illalla.

****

Hakkia riivaa myös pakottava tarve olla hauska ja saada toiset nauramaan. Nyt kuvaan on astunut myös tyttöjen naurattaminen. Kun tuttu tyttö tuli tervehtimään meitä junamatkalla, hymyili Hakki tälle somasti ja totesi jostain TV-ohjelmasta lainatulla äänellä, että "Halusit siis nähdä komean miehen". Koulun joulujuhlan jälkeisessä todistustenjakotilaisuudessa näin, kuinka Hakki asettui luokkakaverinsa, siis tytön, eteen hymyilemään suupielet korvissa ja yritti näin saada tytön nauramaan. Ystävättäreni tytöltä Hakki kysyi sillä omituisella äänellään "Haluaisitko tanssia kanssani?" Mitähän tästä vielä tulee...

Kirjallinen yöpöytä

Ann Rosman: Noitavasara ja Porto Francon vartija
Meillä oli lukupiirissä teemana kirjasarjat, ja tästä syystä luin poikkeuksellisen nopeasti jatko-osat Ann Rosmanin rikoskonstaapeli Karin Adlerista kertovasta dekkarisarjasta. Kesällä luin ensimmäisen kirjan Majakkamestarin tytär, ja nyt sitten nämä kaksi seuraavaa osaa, Noitavasara ja Porto Francon vartija. Neljäskin osa on olemassa, mutta sitä ei ole vielä suomennettu. Alkuperäiskieli on ruotsi. Rosmanin dekkarit ovat ihan omanlaisiaan. Ne sijoittuvat Ruotsin länsirannikolle Göteborgin lähimaastoon, ja keskeinen paikka on Marstrandin pikkukaupunki, jossa kirjailija itsekin asuu. Kaikissa kolmessa kirjassa on ollut kaksi rinnakkaista tarinaa, joista toinen on nykypäivää ja toinen joko kaukaisempaa tai lähihistoriaa. Kirjoissa on poliisityön ohella tärkeässä roolissa kotiseututuntemus, veneily ja erityisesti purjehdus. Rosman on purjehtija itsekin, ja veneilystä puhutaan näin ollen hyvin asiantuntevasti. Merestä kirjoitetaan siten, että maakrapukin nauttii. Päähenkilö Karin Adler jopa asuu veneessään. Romantiikkaakin on mukana, mutta vain mausteena. Hyviä kirjoja.

David Safier: Huono karma
David Safierin Huono karma tarttui mukaan jostain pokkarialesta, ja se odotti lukemistaan aika kauan. Kirjaa kuvailtiin takakannessa hervottoman hauskaksi, ja taisi sitä lukiessa muutaman kerran naurattaa. Mutta kesti hetki päästä ajatuksen tasolla mukaan kolmekymppisen urakiituri Kim Langen uudelleensyntymiskierteeseen, jonka vaiheissa hän syntyy mm. muurahaiseksi ja marsuksi. Kirjan aihepiiri ei ole kaikista tavallisin, mutta sen tarjoama opetus on tuttu: pitää oppia erottamaan tärkeät asiat vähemmän tärkeistä ja myös toimia sen mukaisesti. Aika herkullinen tarina tämä loppujen lopuksi oli, ja nyt kun kirjailijan tyyli tuli tutuksi, voisi kokeilla jotain muutakin häneltä.

Tri Eben Alexander: Totuus taivaasta
Sain ystävättäreltäni lainaan mielenkiintoisen kirjan neurokirurgi Eben Alexanderin kuolemanrajakokemuksesta, joka muutti täysin hänen maailmankatsomuksensa. Kirja oli hieman kuin amerikkalainen oppikirja, jossa kaikki väännetään rautalangasta, ja neurokirurgin elämän taustojakin pengottiin kirjassa paljon. Mutta itse asia, käynti toisella puolella, oli kyllä todella kirjan arvoinen asia. Minulla jotenkin muuttui hyvällä tavalla suhtautuminen kuolemaan tämän kirjan myötä.

Katri Helena: Taivaan tie
Katri Helenan Taivaan tie -ajatelmakirja tuki mielestäni hyvin Totuus taivaasta -kirjan sanomaa. Positiivisia ajatuksia, alla yksi lainaus:

"Sydämesi muistissa on paljon pettymyksiä
ja ne, kuten ymmärrät,
tulevat turhista toiveista.
Sinulla on valta vain omaan elämääsi
se tieto on kullan arvoinen."

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki
Kolmas lukemani Matti Röngän Viktor Kärppä -dekkari oli jotenkin vaisu lukukokemus. Ei nyt huono, mutta ei mitenkään ihmeellinenkään. Osa kirjan käänteistä sai surulliseksi, oikeus kun ei todellakaan aina voita.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Pöhkö kirja. Joutaa jättää lukematta.

Hjorth & Rosenfeldt: Tunturihauta
Kolmas ruotsalaisen parivaljakon Sebastian Bergman -dekkari. Sebastian on edelleen melkoisen vastenmielinen tyyppi, ja tällä kertaa hän ei edes juurikaan osallistu käsiteltävänä olevan rikoksen selvittämiseen vaan junailee muita juonia itsekkäiden pyrkimystensä tueksi. Itse rikosjuttu on ovela ja monivivahteinen. Hyvä kirja.

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä
Mies, joka rakasti järjestystä on eräänlainen ruotsalaisten mielensäpahoittaja, jäärä, joka haluaa tehdä asiat oikein. Hän ei juuri puhu eikä viihdy sosiaalisissa tilanteissa, mutta hän on auttavainen tavalla, johon Suomen mielensäpahoittaja ei ehkä kykenisi. Kirjassa mies haluaa päättää päivänsä päästäkseen kuolleen vaimonsa luokse ja yrittää samalla tehdä pesäeroa kissaan, joka yrittää väkisin lyöttäytyä kaveriksi. Miehen vahva oikeudentaju viivästyttää suunnitelmia. Hieno kirja!

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa
Toinen Arianna de Bellis -dekkari oli taitavaa viihdettä. Ariannan yksityisetsivän taidoista on kyllä todettava se, että tapauksen selvittämisessä Arianna ei olisi pysynyt hengissä ilman ulkopuolista apua. Yliopistomaailman kiemuroita ja ihanaa Italiaa.

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti
Suloinen rakkausromaani Pariisista. Kirjailijaromantiikkaa, suuria tunteita pienessä kirjassa. Kirja kuin suklaakonvehti.

Lukutaidon kynnyksellä

En muista, kuinka itse opin lukemaan. Olin kuitenkin oppinut ennen koulun alkamista. Nyt seuraan autiopaikalta lukutaidon oppimista, kun Hakki opettelee ekaluokkalaisena lukemaan. Hakki ei tee läksyjä iltapäiväkerhossa vaan kotona, ja istun yleensä vieressä, kun Hakki harjoittelee kirjaimia tai lukee lukuläksyä. Koska lukeminen on itselleni niin tärkeä asia, koen, että nyt olemme todella suuren asian äärellä, kun Hakki on astumassa lukutaidon maailmaan. Liikutuksen tunteita ei voi välttää, joskin pidättäydyn nyyhkimästä Hakin lukiessa..! Edistystä on todellakin tapahtunut, ja Hakki osaakin jo vähän lukea tavutettua tekstiä. Ihmeellistä!

Lukeminen on pyritty pitämään hauskana, vaikka myönnän usein hieman kireään sävyyn kommentoineeni, kun oikein luetuista tavuista tehdään ihan väärä sana - voiko muisti todellakin olla noin lyhyt? Mutta eilen meillä oikein naurettiin, kun harjoittelukirjaksi valittiin hyvin tuttu Riina ja Sami Kaarlan luukkukirja Muumipeikko eksyy. Kirjaa on luettu meillä niin paljon, että Hakki ja Pampula osaavat suuren osan teksteistä ulkoa. Minä autoin tavuttamisessa ja Hakki muisti osan teksteistä - hänestä oli niin hauskaa ladella ulkomuistista "Muumipeikko! Pelastajani! Sankarini!" Ja välillä Pampula kuiskaili myös apujaan vierestä. Näin mentiin koko kirja läpi!

Vietettiin tässä pari viikkoa sitten syyslomaakin. Kävimme elokuvissa, sirkuksessa ja uimahallissa. Ja Ikeassa syömässä.  Oli oikein hyvä syysloma. Nyt vielä jaksetaan jouluun saakka, jolloin taas lomaillaan!

Kirjallinen yöpöytä

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa
Vera Valan dekkariin tarttuminen oli ollut pitkään mielessä, ja hyllyssä odotti tätä varten oikein omaksi hankittu pokkari. Kun sitten lopulta lähdin yksityisetsivä Arianna de Belliksen mukaan Italiaan Roomaan ja Tolfan pikkukylään, olin myyty. Kirja on sopivalla tavalla viihteellinen, mutta kuitenkin riittävän kimurantti, ihmiset ovat mielenkiintoisia, ja monentasoiset salaisuudet pitivät mielenkiintoa yllä. Amerikkalaissyntyisen kaunottaren murha selvisi, mutta on hienoa tietää, että Ariannasta kertovia kirjoja on lisää. Yksi jo jälleen itsellekin hankittuna.

Liza Marklund: Ajojahti
Tässä Liza Marklundin Annika Bengtzonista kertovan sarjan uusimmassa kirjassa Ajojahti on kaksi päähenkilöä, Annika ja keskusrikospoliisin uusi operatiivinen analyytikko Nina Hoffman. Kirjan rikos on poikkeuksellisen kammottava, julma kidutus, ja sitä kautta päädytään rahanpesun kiemuroihin. Tämä oli todella hyvä kirja, ja aloin miettiä, että Annika on oikeastaan vähän niin kuin suomalainen. Hän erottuu ruotsalaisista sillä, että ei hallitse small talkia vaan menee suoraan asiaan, hän ei ole samalla lailla tyylikäs kuin muut tukholmalaiset vaan enemmänkin hieman homssuinen. Annika saattaisi ehkä jopa käyttää tuulipukua! Eli tässä on ruotsalaista rikoskirjallisuutta kuin suoraan suomalaisille!

Koululainen

Meidän perheessä on nyt koululainen. Ei sitä oikein osannut etukäteen miettiä, miten iso muutos tämän koulun aloitus on. Kyllähän sitä jännitti ja pelkäsikin, mutta nyt tässä mennään jo hyvää vauhtia eteenpäin. Viisi viikkoa on koulua käyty.

Itse koulu on alkanut varsin mukavasti. Vielä ei ole ainakaan opettajalta viestiä tullut kotiin, mutta Hakin puheista olen ymmärtänyt, että vähän on välillä tullut moitteita, ei onneksi mitään isompia juttuja. Hakki on kovin kärsimätön sen suhteen, että hän ei osaa vielä lukea. Hän epäilee, ettei koskaan opikaan. Mutta motivaatio ei silti riitä erikoisempaan treenamiseen, tärkeämpää on vielä leikkiä ja tutustua kavereihin. Hakki on kuusivuotiaana selkeästi vielä lapsi, jolle leikkiminen on tärkeää. Ne roskistyypit, joilla kissamme Futarikin leikkii, ovat nyt jälleen pojilla suosiossa, ja niitä kuljetetaan mukana kouluun ja iltapäiväkerhoon ja niitä vaihdellaan. Wilma-järjestelmässä oli kyllä jo viesti opettajalta vanhemmille, että lapsia tulee muistuttaa, että nämä lelut pysyvät koulupäivän repussa, haittaavat muuten keskittymistä..!

Iltapäiväkerho on mieleinen asia. Tämän kerhon ohjelma on hyvin liikuntapainoitteinen, ja sehän Hakille sopii. Tosin sitten myös sattuu ja tapahtuu, ja Hakki on välillä kovin, kovin kipeä, kun on sattunut sormeen, käteen tai jalkaan. Näitä haavereita helposti hieman suurennellaan, ja sitten on myös pohdittu, että voiko tässä lainkaan lähteä kouluun..

Herääminen aamulla ei ole helppoa. Täytyisi yrittää saada Hakki aikaisemmin illalla nukkumaan. Ja onneksi olen opintovapaalla ja kotona - Hakki ei kyllä vielä oikein itsenäisesti selviäisi kouluun! Hän kyllä kävelee jo kouluun yksin ja tulee kerhosta kotiin, mutta aamutoimien hoitaminen tarvittavalla ripeydellä ei tahdo sujua. Äiti joutuu käskyttämään. Tässäkin on kyllä jo viiden viikon aikana edistytty. Läksyt ovat suurempi hankaluus. Hakkia ei huvita läksyjen teko, ja niiden tekemistä on pakko valvoa ja tivata, mitä oikein oli tehtävänä. Onneksi asiat voi tarkistaa myös Wilma-järjestelmästä, koska Hakin muistiin ei oikein voi luottaa.. Kirjainen raapustaminen tökkii, ja kyniä on lennellyt ja tuskastumista on ollut ilmassa. Kirjainten luomisen tuskaa saattaa lisätä myös vasenkätisyys ja erityisesti se, että piirtäminen ei ole koskaan ollut suosikkiharrastus.  Ja minä yritän olla kannustava, vaikka välillä ne aikaansaannokset ovat kertakaikkisen kamalia.

Minulle on vaikeaa, että nyt pitää seurata opettajan viestejä Wilma-järjestelmästä ja nyhtää tietoja päivän tapahtumista muistinsa menettäneeltä Hakilta. Aikaisemmin tuli sentään päivähoidosta aina aikuisen kommentti siitä, kuinka päivä on mennyt. Hakki myös on jo kerran jäänyt iltapäiväkerhon jälkeen kaverinsa luokse. Hän kyllä soitti hienosti puhelimellaan ja kertoi asiasta, mutta näissä itsenäisen elämän ensi askelissa on kyllä äidillä roolina jännittää ja pelätä. Kotona Hakkia vanhempien toimesta muistutettiin, että aina pitää kysyä ensin lupa, saako jäädä.

Tavaroista huolehtiminen on myös oma lukunsa. Takkeja ja puseroita unohtuu milloin kouluun, milloin iltapäiväkerhoon. Ja kännykkä, se tärkeä koululaisuuden merkki, sekin oli jo kaksi päivää katessa. Puhelin löytyi sitten iltapäiväkerhon biljardihuoneen patjan välistä. Sinnehän puhelinta ei toki olisi saanut edes viedä.

Mutta kaikista näistä vaikeuksista huolimatta, minun vauvasta on tullut koululainen. Niin se vain on.


Kirjallinen yöpöytä

Tess Gerritsen: Hiljainen tyttö
Minulla on ollut pitkä tauko Gerritsenin kirjojen kanssa, ja Hiljaisen tytön lainatessani tein jopa sen virheen, että jätin vahingossa välistä edellisen osan, Jääkylmän. Pyrin aina lukemaan sarjat kronologisessa järjestyksessä, mutta nyt siis harppasin yhden kirjan yli. Täytyy lukea se jossain vaiheessa. Hiljainen tyttö oli karmeudessaan erinomainen dekkari: kiinalaisia myyttejä, monen ihmisen elämän tuhonnut verilöyly, kadonneita tyttöjä.. Etsivä Jane Rizzoli ja kuolemansyyntutkija Maura Isles olivat tapauksen kimpussa, joskin sitä selvittivät myös ihmiset, joiden henkilökohtaisena missiona oli saada oikeutta. Suosittelen.

James Bowen: Katukatti Bob
James Bowen kertoo kirjassa Katukatti Bob elämästään toipuvana narkomaanina, joka asuu tukiasunnossa, saa metadonikorvaushoitoa ja hankkii elantonsa katusoittajana. Ns. tavallisille ihmisille resuinen laitapuolen kulkija on näkymätön, jota ei kadulla katsota edes päin. James Bowenin elämän muutti katukatti Bob, joka lyöttäytyi Jamesin kaveriksi. Kun kissa kaikesta huolimatta tuli jäädäkseen, oli Jamesin opeteltava huolehtimaan itsensä lisäksi myös toisen luontokappaleen tarpeista. Bob kulki Jamesin mukana soittokeikoilla, ja kissan myötä ihmiset alkoivat taas jutella hänelle. He olivat kiinnostuneita upeasta punaisesta kissasta, joka istui katusoittajan olkapäällä, ja alkoivat myös tuoda lahjoja kissalle. Tänä päivänä Bob on kuuluisuus, ja James sai Bobin myötä uuden mahdollisuuden. Bobin merkitys Jamesin tervehtymisessä oli niin suuri, että minulle jäi kirja luettuani pelko siitä, kuinka käy, kun kissa aikanaan kuolee. Toivottavasti siinä vaiheessa Jamesin ympärillä on jo riittävä läheisten turvaverkko. Kirja oli osin raskaasta aihepiiristä huolimatta helppolukuinen, ja kissan ja miehen kumppanuus hämmästyttävä. Lämpöinen lukukokemus!

Maeve Binchy: Seitsemän talvista päivää
Tämä Maeve Binchyn kirja oli toki hyvä kuten hänen muutkin kirjansa, mutta tässä kirjassa valoisa elämänasenne ja positiivisuus tuntuivat välillä vähän teennäisiltä. Asiat aina vain järjestyivät, kaikkeen löytyi keino kuin Niksi-Pirkassa, ja toki tämä oli toki ihanaa, mutta kirjan uskottavuus kärsi. Kirja sijoittui Irlannin länsirannikolle, vanhaan taloon perustetun hotellin perustajaan, hotellin työntekijöihin ja avajaisviikon asiakkaisiin. Hotellissa vietetty viikko oli jonkinmoinen käänne useimpien elämässä. Vaikka tämä kirja ei mielestäni kuulunut Binchyn parhaimmistoon, uskon, että tällaisille toiveikkaille "kaikki järjestyy" -kirjoille on silti nykyään tilauksensa, kun elämä tuntuu muutoin tökkivän.

Lorna Byrne: Toivon viesti enkeleiltä
Lorna Byrnen esikoiskirja oli hämmästyttävä, mutta enkelikokemuksista kertovat "jatko-osat" eivät enää niin yllätä. Tärkeimmät asiat tulivat sanottua jo ensimmäisessä kirjassa. Mutta; itse halusin lukea tämän hänen kolmannen kirjansa ikään kuin muistutuksena, etten unohtaisi niitä tärkeitä viestejä, joita enkeleitä näkevä kirjailijatar välittää. Yksi kohta kirjassa jäi hieman mietityttämäänkin. Luin vasta Coelhon Alkemistin, jossa pääviesti on, että jokaisen tulee löytää oma "elämäntiensä". Byrne ei käytä sanaa "elämäntie", mutta vähän samaa hän tarkoitti puhuessaan "kohtalosta". Hän sanoi vierastavansa ajatusta, että ihmiset etsivät kohtaloaan, koska se antaa vaikutelman, että jokaiselle on varattu jokin suuri asia elämässä. Byrne korosti tavallisen arjen merkitystä, ja lapsia omaavista hän sanoi, että vanhemmuus on näiden ihan ensimmäinen ja tärkein tehtävänsä elämässä.

David Nicholls: Sinä päivänä
Nichollsin Sinä päivänä kertoo ystävyydestä ja rakkaudesta. Se kertoo Dexistä ja Emmasta, joiden ystävyys alkaa päivänä, jonka merkitys vain kasvaa vuosien varrella. Kirja kertoo itsensä löytämisestä ja itsensä hukkaamisesta, kahdesta ihmisestä, jotka vuosien kuluessa pysyvät toistensa elämissä aina jollain tasolla mukana niin hyvinä kuin huonoina hetkinä. Kirja kertoo onnesta ja surusta, löytämisestä ja menetyksistä. Kirja saa hymyn huulille ja kyyneleet silmiin. Elämänmakuinen kirja.

Kirjatorni

Anneli Kanto: 5 villiä Virtasta -sarja
Anneli Kannon kirjoittamassa ja Noora Katon kuvittamassa "5 villiä Virtasta" -sarjassa on ilmestynyt jo kuusi kirjaa. Meillä on tällä hetkellä viisi niistä kirjastosta lainassa, ja molemmat lapset ovat vallan ihastuneita viiteen Virtasen perheen lapseen. Itseä kyllä suorastaan kauhistuttaa viisipäisen lapsilauman kuvaus, jossa iät ovat 2, 3, 4, 5 ja 6 - tuollaisesta en äitinä selviäisi, mutta kirjoissa vanhempien näkyvyys onkin hyvin pieni. Kuvituksessa heitä ei näy ollenkaan, tekstissä on pieniä mainintoja. Pääosassa ovat lapset ja ajankohtaiset lapsia askarruttavat asiat kuten uimataito (Vilma Virtanen ja uimataito) ja eskari (Veera Virtanen ja esikoulu). Myös kateutta (Perttu Virtanen ja kauhea kateus), pimeän pelkoa (Paavo Virtanen ja pimeys) ja poikien ja tyttöjen tavaroita (Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat) käsitellään. Kirjat ovat hauskoja, kuvissa on paljon yksityiskohtia ja ne ovat hyvän mittaisia iltasaduksi. Joskin kahden kirjan lukemisesta tulee jo melkoinen sessio, kun sekä Hakki ja Pampula valitsevat oman Virtasensa luettavaksi...